“Äiti, miksi sinä itket”

Tänään oli erityinen päivä. Heräsin jo ennen neljää ja itkin ensimmäiset itkut. Ajattelin itkeä varastoon, niin ei tarvitsisi itkeä lasten nähden. Hyvä suunnitelma, mutta niinhän siinä kävi, että muutama kyynel tuli vieritettyä myös lasten nähden. Ennen kuin lähdimme ovesta ulos harjasin tyttöjen hiuksia ja kyyneleet alkoivat vieriä pitkin poskiani. Estella katsoi minua toi minulle vessapaperia ja kysyi, miksi itken. Hyvä kysymys. Itkin onnesta ja ilosta, että minulla on kolme ihanaa aarretta kenen kasvua saan seurata. Itkin haikeudesta, että yksi aikakausi keskimmäisemme elämässä on ohitse. Itkin huolesta, miten pienimmäisemme pärjäisi uudessa elämänvaiheessaan. Sydän oli täynnä tunteita ja ne tunteet tulivat ulos itkuna

Meidän pieni elämää täynnä oleva ilopilleri, keskimmäinen tyttömme, tuo pieni energinen blondi, rakas tulinen höpönassumme lähti tänään ensimmäistä päivää päiväkotiin. Tässä minä nyt istun töitä tehden, mutta en edes kykene kirjoittamaan sähköposteja, koska ajatuksissani kirjoittaisin varmasti fiksun mailin sijaan rakkauden tunnustuksia pari vuotiaallemme. Miten aika on mennyt yhtäkkiä näin nopeasti. Miten on mahdollista, että tuo pieni kolmikiloinen kaveri on jo hyvä tavaton sentään metrin mittainen, omatoiminen, viisitoistakiloinen ja reipas ihanuus. Koska hän kasvoi?! Miksi ihmeessä lapset kasvavat näin nopeasti ja puolestaan raskausaika ei matele eteenpäin millään! Kuka kumma tämän ajan nopeuttaa, kun lapsi saapuu vatsan ulkopuolelle. Veimme koko perhe Estellan yhdessä päiväkotiin. Isosisko Amelie näytti pikkusiskolleen paikkoja ja pikkusisko meni reippaasti omaan ryhmäänsä minun pidätellessä itkuani. Nielin omaa itkuani Estellan vilkuttaessa minulle. Hän oli niin innoissaan päiväkodista, mutta silti minulle iski pieni haikeus. Yksi elämänvaihe on takanapäin. Keskimmäisemme on päiväkodissa, vaikkakin vain 8 h viikossa, mutta silti! Kävellessämme pois päin päiväkodista totesin, että kaksi palasta sydämestäni jäi nyt tuohon rakennukseen. Dom halasi minua ja tsemppasi, että lapsemme pärjäävät varmasti paremmin kuin minä. Sinne he kumpikin jäivät hymy kasvoillaan ja pienimmäisellä varmasti pieniä perhosia vatsassa. 

Olen katsonut kelloa about minuutin välein, koska voin hakea pikku-Estellamme takaisin kotiin. Tehokas työpäivä tämä ei ole ollut, mutta sainpahan ainakin tämän postauksen kirjoitettua. Sydän on haljeta siitä rakkaudesta, mitä omia lapsiani kohtaan tunnen. Ja se tunne, että he ovat kauempana enkä näe ja kuule, miten he kokoajan voivat tuntuu todella pahalta. Amelien aloittaessa päiväkodin luulin tämän olevan helpompaa kakkosen kohdalla. Ei muuten ole! Miten se voikin tuntua niin pahalta jättää oma lapsi hoitoon, vaikka hän jäi sinne hyvin mielellään? Nyt on vain luotettava siihen, että siellä on hyviä tyyppejä pitämässä huolta meidän rakkaista. Seuraava työpäivä toivottavasti on vähän tehokkaampi tai tässä Lina-Estellan hoitoon laittamisessa ei ollut mitään järkeä. Ehkä tähän tottuu ja pianhan on jo kesäloma! 🙂

LUE MYÖS

OLISINPA TIENNYT, ETTÄ JONAIN PÄIVÄNÄ OLEN ONNELLINEN

TAVOITTELENKO JOTAIN MITÄ EI OLE OLEMASSA

RASKAUS, PIENET LAPSET JA PARISUHDE

MITEN SAADA VAUVA NUKKUMAAN?

SYNNYTYSTARINA

SEURAA MEITÄ  ♥

FACEBOOK INSTAGRAM

No Comments

Post A Comment