Amelie näki pari vuotta sitten kaupassa säkkituolin, missä olisi kuulemma mukava lauantaisin katsella lastenohjelmia pikkusiskon kanssa. Siitä asti hän on välillä muistuttanut, että olohuoneemme kaipaisi vielä yhtä asiaa, nimittäin sitä säkkituolia. Domin kanssa myös pidimme ideaa hyvänä ja Ameliellekin sanoimme, että joskus varmasti olohuoneeseemme vielä kyseinen juttu ostetaan.Säkkituoli ei kuitenkaan ole ollut niitä akuuteinpia hankintoja kotiimme, joten Amelien ehdotuksesta on tosiaan vierähtänyt jo melkein pari vuotta. Olemme jopa ehtineet muuttamaankin tässä välissä. Vanhan kotimme olohuoneeseen säkkituoli olisi tuskin edes mahtunut, joten muutto säkkituoliakin ajatellen oli lähes pakollinen, heh!Alkuviikosta postiin oli vihdoin saapunut se melkein pari vuotta odotettu paketti. Jollyroomilta oli tullut postia ja Amelie sai itse lähteä pakettia noutamaan postista. Kyllä oli tytöllä melko suuri hymy huulilla, kun hän huomasi, että paketista paljastui, mikäs muukaan, kuin NG babyn säkkituoli.

Paketti saapui tiistaina ja meillä tytöt saavat katsella lastenohjelmia vain lauantaisin, joten oli vielä muutama päivä odottaa, että säkkituoli pääsee siihen käyttöön, mihin Amelie sitä oli suunnitellut. Se ei kuitenkaan haitannut meininkiä, vaan kummatkin tytöt istuivat vuorotellen ja välillä samaan aikaan säkkituolin päällä harjoitellen lauantaita varten. Siinä he yhdessä katselivat leikisti telkkaria ja kertoivat toisilleen, mikä ohjelma oli meneillään ja mitä siinä tapahtui. Katselimme Domin kanssa heidän meininkejään ja totesimme, että mihin me telkkaria edes tarvitaan, kun tytöt ovat yhtä fiiliksissä mielikuvitusohjelmistaan kuin oikeistakin ohjelmista. Nyt meidän olohuoneessamme vihdoin on tuo kauan odotettu aarre ja istujia siinä kyllä riittää. Vauvakin on jo päässyt testaamaan säkkituolia ja viihtyy siinä erittäin hyvin, toki häntä voi pitää siinä ainoastaan silloin kuin pienempi isosiskoista on ulkosalla tai hän on hyvinkin innokas hoitamaan vauvaa.

Olin kärsinyt epäsäännöllisen säännöllisistä supistuksista jo muutaman viikon. Perjantaina lopulta synnytykseni päätettiin käynnistää(rv 38+6) ja meidät ohjattiin perjantai-aamuna synnytyssaliin. Synnytyssalin ovella meidät käännytettiin takaisin osastolle odottamaan salin vapautumista. Tässä vaiheessa iski pieni pettymys, että eikö vieläkään. Olin koko edellisen yön valvonut supistuskipujen takia sekä jännittäen perjantaina tapahtuvaa käynnistystä ja nyt meidät ohjattiinkin vain odottamaan. Koko päivän toivoimme, että pääsisimme sen päivän aikana saliin, mutta toisin kävi. Tuli ilta, alkoi yö ja hyvä ystäväni (joka oli kätilömme usean vuoron ajan osastolla <3 ) tuli kertomaan meille, että valitettavasti joudumme odottamaan seuraavaan päivään. Kyllähän se hieman harmitti, vaikka tottakai niinhän sen kuuluukin mennä, että kiireellisemmät otetaan ensiksi eikä ole järkeä käynnistää uusia synnytyksiä, jos saleja ei ole vapaana.Seuraavana aamuna alkoi hiipiä pieni epätoivo. Mitä, jos salit ovat taas täynnä. Mielessä kävi jo ajatus, että onko meidän vauva historian ensimmäinen, joka ei koskaan tullut ulos vatsasta. Kätilö tuli aamulla huoneeseemme ja sanoi lääkärin tulevan pian tsekkaamaan tilanteemme ja sanomaan onko salissa tilaa. Hetken kuluttua kätilö astui yksin ilman lääkäriä huoneeseen ja olin aivan varma, että hän tuli ilmoittamaan ettei lääkäri tulekaan, koska tilaa ei ole. Sen sijaan hän sanoikin, että lääkäri ei tule tänne, vaan odottaa minua suoraan synnytyssalissa kalvojen puhkaisuun.Kävelimme Domin kanssa saliin ja käteni olivat aivan märät jännityksestä. Dom tsemppasi minua parhaansa mukaan ja muistutti monta kertaa, kuinka ihan kohta meidän aarre olisi meidän sylissä. Astuimme synnytyssaliin, missä mukavan rempseä kätilö otti meidät vastaan ja kutsui heti lääkärin sisälle. Lääkäri kertasi käynnistyksen riskit sekä kertoi, että käynnistyksessä on suurempi riski pitkittyneeseen synnytykseen, keisarinleikkaukseen sekä muihin komplikaatioihin. Tämän jälkeen menin sängyllä makaamaan, puristin Domin kättä, koska pelkäsin tajunnan räjäyttävien supistusten alkavan heti ja lääkäri puhkaisi kalvot n. klo.10.00 . Vettä alkoi valui, mutta supistuksia ei kuulunut. Tajunnan räjäyttävistä supistuksista ei ollut tietoakaan. Tässä vaiheessa minuun iski pieni pelko, mitä jos synnytys pitkittyy tai se päättyy sektioon. Heitin läpällä kätilölle, että olisi kiva, jos vauva olisi ulkona kello.16.00 mennessä, koska silloin isosisaruksilla olisi vielä aikaa tulla moikkamaan pikkusiskoa tämän päivän aikana. Tiesin, että siellä odotettiin pikkukaveria myös syntyväksi.Klo.11. 00 ei vieläkään supistuksia kuulunut, joten päätettiin aloittaa oksitosiini-tippa. Klo. 12.00 tunsin supistuksia, mutta en kätilön suosituksista huolimatta halunnut kivunlievitystä, koska kuulemma jälleen kipeistä supistuksista huolimatta ei synnytys vielä ollut käynnistynyt. Halusin säästää kivunlievitykset sitten niihin oikeisiin kunnon supistuksiin, enkä käyttää kaikkia kivunlievitysmetodeja jo ennen edes synnytyksen virallista alkamista. Klo.13.00 söin lounasta ja supistuksen tullessa jouduin laittamaan haarukan sivuun ja hengittelemään. Hieman ennen kahta supistusten voimakkuus alkoi tuntua pahemmalta ja pyysin ilokaasua. Tuttuun tapaan meikällä meni vintti ihan sekaisin ilokaasusta ja maski tippui maahan, silmissä sumeni ja puhekyky meni. Dom osasi onneksi kätilölle kertoa, että näin tapahtui viimeksikin, joten kätilö vähensi ilokaasun määrää radikaalisti ja lisäsi hapen määrää. Miedommalla kombollakin en kuitenkaan voinut hengittää ilokaasua kuin kolme kertaa per supistus, jonka jälkeen ei maski enää pysynyt kädessäni.Olin ennen synnytystä sanonut Domille, että kokiessani kipua en luultavasti halua kenenkään koskevan minuun. Heh, ei ihan mennyt niin. Dom kysyi heti kivuliaiden supistusten alkaessa, että voisiko hän helpottaa kipuani selkääni hieromalla ja sehän auttoi. Dom hieroi siis koko synnytykseni ajan selkääni ja kuunteli huutojani:” hiero lujempaa” . Pidin Domin aivan lähelläni koko synnytyksen ajan ja ilman Domia en olisi pystynyt ilman spinaalia tsemppaamaan niin pitkälle. Dom hieroi selkääni toisella kädellään ja hänen toista kättä rutistin, minkä pystyin.

Klo.14.00 en ollut siis hyvin miedon ilokaasuhappi-sekoituksen lisäksi saanut muuta kivunlievitystä. Tässä vaiheessa kivut olivat jo aika kovat, joten pyysin kätilö tsekkaamaan tilanteen. Kätilö totesi, ettei tilanne ollut edennyt YHTÄÄN ja vieläkin junnattiin siinä samassa, missä oltiin oltu jo pari viikkoa. Iski todellinen epätoivo, mutta Dom ihanasti tsemppasi minua ja loi uskoa, että ihan kohta hitaasta alusta huolimatta vauva olisi sylissämme, niinhän kaikki meni viimeksikin. Klo.14.05 tuli kätilön vuoronvaihto ja kätilömme lähti antamaan raporttia uudelle kätilöllemme. Klo.14.15 Kipu oli yltynyt todella kovaksi ja pyysin Domia soittamaan kelloa ja kertomaan, että olen kuolemassa. Dom soitti kelloa, mutta unohti kertoa, että teen kuolemaa. Uusi kätilömme astui ovesta sisään ja en olisi voinut olla iloisempi. Kivuiltani en pystynyt hänelle mitään sanomaan tai osoittamaan hänelle kiitollisuutta, että juuri hän on kätilömme, mutta olin niin onnellinen hänestä. Hän oli ollut myös tuttuni synnytyksessä ja olin jo aiemmin kuullut hänestä vain hyvää. Kätilön astuessa ovesta sisään sen sijaan, että olisin näyttänyt hänelle kuinka kiitollinen hänestä olen karjaisin vain tarvitsevani spinaalin ja olevani juuri kuoleman rajamailla. Tässä vaiheessa kello oli n. 14.25 ja kätilö kehoitti minua vielä käymään vessassa ja kertoi ettei spinaalia vielä voida laittaa, koska tilanne ei ole edennyt.synnytystarina

Vessasta tullessani ajattelin pian tajuni lähtevän ja sanoin kätilölle, että tilaa nyt se spinaali, että voin luvata sinulle olevani sen vaaditut 5 cm jo auki. Kätilö sanoi pikkuhiljaa valmistelevansa minua spinaaliin ja soittavansa lääkärin. Hoputin häntä muutamia kymmeniä kertoja niiden muutaman minuutin aikana. Klo.14.30 totesin, että minua ponnistuttaa, mutta asiaan ei sen kummemmin reagoitu, koska samaan aikaan huusin spinaalia. Joskus puolen jälkeen lääkäri tuli huoneeseen ja alkoi valmistelemaan spinaalin laittoa, mikä tuntui ikuisuudelta. Hän kyseli kysymyksiä, kuten “oletko allerginen jollekin lääkeaineelle?  ja ” voinko koskea selkääsi?” . Vastasin takaisin, että en ainakaan spinaalille ja minulta ei tarvitse kysyä mitään, vaan he voivat vaan tehdä ja olen ihan ok kaiken kanssa, kunhan saan spinaalin pian. Joskus 14.40 sain spinaalipuudutteen, jonka laiton aikana totesin ponnistuksentarpeen edelleen olevan läsnä.

Spinaalin laiton aikana jo pyysin kätilö tekemään sisätutkimuksen ja kaikkien yllätykseksi hän totesi minun olevan 9,5cm auki ja voin aloittaa ponnistamisen. Aiemmin minulle on aina kätilö kertonut kuinka ponnistaa täysillä koko supistuksen ajan, mutta tällä kertaa kätilö kehoitti minua vain kuuntelemaan omaa kroppaani. Tiesin aiempien ponnistusvaiheideni olleen vain minuutista pariin minuuttiin, joten kivuissani kysyin, että onko ponnistusvaihe jo alkanut, jotta voisin kellosta katsoa aikaa sen minuutin verran. Kätilö ihanan rauhallisesti vain totesi, että sillä ei ole mitään väliä, vaan nyt tärkeintä on kuunnella omaa kroppaa ja ponnistaa jos minusta siltä tuntuu. Kahdella edellisellä kerralla minua on kehoitettu ponnistamaan niin lujaa kuin lähtee koko supistuksen ajan ja beibit ovatkin tulleet maailmaan toinen yhden ja toinen kahden supistuksen aikana. Tällä kertaa kätilön kehoituksesta kuuntelin kroppaani ja kysyin, että voisinko ponnistaa vain vähän kerrallaan, koska se tuntuu jotenkin luonnollisemmalta ja paremmalta tavalta. Kätilö sanoi, että voin tehdä juuri niinkuin minusta parhaalta tuntuu ja hän neuvoo, jos tarvitsee. Aloin ponnistamaan pikku  hiljaa vauvaa ulos ja kaiken kivun keskellä yritin vain pitää mielessäni, että ihan pian hän on täällä. Minulle pitkän, 11 minuutin, ponnistusvaiheen jälkeen vauva syntyi kyynärpää edellä. Ponnistusvaihe oli kaikista ponnistusvaiheistani ehdottomasti pisin ja kivulian, mutta silti aivan ehdottomasti parhain kokemus. Sain luottaa koko ajan itseeni ja toimia juuri niinkuin minusta hyvältä tuntui. Kätilö tsemppasi ja kannusti, mutta ei sanonut miten minun pitää tehdä. Kun kätilö luotti 100% minun kroppaani, niin itsekin luotin itseeni. Ponnistusvaihe tuntui niin paljon luonnollisemmalta ja lempeämmältä kuin edelliset, vaikka kipeämpi olikin.synnytystarina

Vauvan synnyttyä sain heti vauvan rinnalleni. Itkimme ja ihastelimme uutta ihmettä. Pieni tummahiuksinen pikkutyttömme oli juuri saapunut maailmaan. Hän oli täydellinen ja kerroimme sen myös henkilökunnalle ainakin kymmenen kertaa. Vauvan syntymän jälkeen kaikki tapahtui jälleen kerran niin rauhallisesti ja luonnollisesti. Napanuoran leikkaamisessa ei kiirehditty, istukan syntymistä ei kiirehditty, vaan ensin saimme vain ihastella pientä nyyttiä. Kaikki se kiire, mitä yleensä synnytysten jälkeen on ollut, niin oli poissa. Mihinkään ei ollut kiire, kiitos siitä kätilöllemme. Koko salissa oloaika tuntui niin kiireettömältä ja rauhalliselta, että olin ihan ihmeissäni. Kukaan ei vienyt heti vauvaa punnittavaksi tai kiirehtinyt kaikkien mahdollisten mittausten ja pukemisten kanssa. Vauva itse asiassa sai vaatteet ensimmäistä kertaa päälleen vasta kotiinlähtöpäivänä ollessaan 3 vuorokautta. Siihen asti hän hengaili yötäpäivää ihokontaktissa. synnytystarinaOlen aivan älyttömän kiitollinen ihanalle kätilölleni Eliisa Karttuselle, joka muuten pitää myös synnytysvalmennusta sekä hoitaa kotisynnytyksiä. Eliisa puhui koko synnytyksen ajan englantia ja näin myös Dom ensimmäistä kertaa oli kärryillä koko ajan mitä tapahtuu, iso kiitos hänelle myös siitä. En vaan voi olla hehkuttamatta, kuinka huipusti kätilö hoiti synnytykseni ja kuinka hänen ansiostaan meidän nuorimman synnytys (ja varsinkin ponnistusvaihe) tuntui niin luonnolliselta lääketieteellisen tapahtuman sijaan. Ensimmäistä kertaa minulla oli tunne, että en tarvitse neuvoja, vaan voin ihan oikeasti vain kuunnella kroppaani. Jos vielä joskus meille tulisi neljäs lapsi, niin ehdottomasti toivoisin, että hän olisi jälleen kätilöni ja aivan varmasti kävisin myös hänen järjestämässä synnytysvalmennuksessa. Iso suositus siis hänelle!

Ps.Tämä kätilön hehkutus ei ole maksettu mainos tai toteutettu yhteistyössä, heh! 🙂

LUE MYÖS

HÄN ON TÄÄLLÄ

NIMIVAIHTOEHTOJA

SISKOSTEN ENSITAPAAMINEN

SEURAA MEITÄ  ♥

FACEBOOK INSTAGRAM

Meidän perheeseen syntyi lauantaina ihana pieni tummahiuksinen tyttövauva ja sen jälkeen koko perheemme arki on näyttänyt erilaiselta, mutta ei missään nimessä huonommalta, päinvastoin. Pieni nyytti saa päivän aikana aivan mielettömän määrän haleja ja rakkautta meiltä kaikilta. Amelie polkee pyörällä tuhatta ja sataa eskarista kotiin, että pääsee pikkusiskon luokse. Estella käy näyttämässä siskolleen lelujaan ja samalla antaa kunnon haleja, mitkä lähes joka kerta ilman asiaan puuttumista muuttuisivat vähän liian rajuiksi. Domin kanssa me saimme ensimmäiset päivät nauttia vauvastamme sairaalassa kaikessa rauhassa ja vain kuluttaa koko päivän ihastellen häntä. Nyt kotona Dom on ollut enemmän isompien tyttöjen kanssa ja minä olen opetellut arkea pikkunyytin kanssa. Olemme koko perhe eläneet onnellisessa vauvakuplassa ja nauttineet jokaisesta hetkestä. Olen useamman kerran sanonut Domille, että voi kunpa ajan voisi pysäyttää edes pieneksi hetkeksi juuri tähän aikaan. Tuntuu hurjalta, että aika menee niin nopeasti eteenpäin. Melkein iskee välillä ahdistus, että en ehdi nauttimaan jokaisesta hetkestä tarpeeksi, vaikka kuinka elänkin hetkessä ja yritän nauttia kaikesta koko ajan! Elämä tuntuu juuri nyt niin hyvältä. Meidän perhe tuntuu juuri nyt niin kokonaiselta!Öisin pikkunyytti nukkuu melko hyvin ja herää vain pari kertaa syömään, toki ruokatauot saattavat kestää yli tunninkin. Aamuisin olemme beben kanssa saaneet vielä jatkaa uniamme muun perheen jo herättyä. Iso kiitos siitä Domille, joka tämän on minulle ja vauvalle mahdollistanut! Olemme saaneet aloittaa jokaisen aamun ihanan kiireettömästi vauvan kanssa ja käyttää imetykseen aikaa juuri niin kauan kuin olemme tarvinneet. Ei ole ollut mihinkään kiire, vaan aamut ovat olleet niitä rauhallisia hetkiä kahdestaan sängyssä loikoillen. Sängystä noustua rauhalliset hetket kolmilapsisessa perheessä ovat melko vähissä, mutta voi kuinka onnellisia me Domin kanssa ollaankaan kaiken tämän “hallitun” kaaoksen keskellä. 

LUE MYÖS

HÄN ON TÄÄLLÄ

NIMIVAIHTOEHTOJA

SISKOSTEN ENSITAPAAMINEN

ÄLÄ SANO, ETTÄ TIEDÄT MILTÄ TUNTUU OLLA YKSINHUOLTAJA

SEURAA MEITÄ  ♥

FACEBOOK INSTAGRAM

Minä ja Dom emme olleet ainoat perheessämme, jotka eivät malttaneet odottaa pienen tyttövauvan näkemistä. Amelie ja Estella tiesivät, että olemme Domin kanssa sairaalassa ja synnytystäni yritetään käynnistää. Menimme sairaalalle jo perjantaina, mutta kaikki synnytyssalit olivat täynnä lauantai-aamun asti, joten siihen asti vain odottelimme ja niin taisivat odottaa kotona olevat isosiskotkin (tai ainakin vanhempi heistä). Amelie oli aiemmin sanonut ettei halua tietää mitään väliaikatietoja, vaan haluaa kokea yllätyksenä sen, kun iskä tulee häntä ja Estellaa hakemaan sairaalalle vauvaa katsomaan. Lienee siis varmastikin melko selvää, että odottavan aika oli pitkä meidän tytöillekin ja, kun vihdoin Dom saapui heitä isoäitilästä hakemaan sairaalalle kertoen vauvauutisista olivat he aivan fiiliksissä.Toukokuussa Amelie oli jo suunnitellut, että siskon synnyttyä hän haluaa tulla sairaalaan katsomaan uutta siskoaan Estellan kanssa samanlaisissa mekoissa. Saimme kukkuukids:ltä aivan ihanat mekot (mitkä tulee näkymään blogissa myöhemmin vielä paremmin) tytöille sekä farkkutakit. Nämä vaatteet ovat roikkuneet henkareissa jo viikko tolkulla odottaen sitä päivää, kun pikkusisko vihdoin syntyy. Kun Dom sitten meni isoäitilään kertomaan ilouutiset ja hakemaan tytöt mukaansa katsomaan 3 tunnin ikäistä pikkusiskoaan olivat tytöt kuulemma aivan into piukeena pukemassa uusia vaatteita päälleen tätä erityistä tilannetta varten. Pitäähän erityistapaamista varten pukeutua kauniisti. Äiti ei sairaalalla ollut ihan yhtä kauniissa vaatteissa, heh.Pikkusisko oli vain 3 tunnin ikäinen, kun osaston käytävältä kuului juoksuaskeleita ja kovaa meteliä. Tunnistin metelin aiheuttajat heti omaksi porukakseni. Sieltä he tulivat, Dom ja tytöt. Siinä he olivat kaikki neljä, minun oma perheeni, minun rakkaani. Tytöt halusivat heti pitää pikkusiskoaan sylissä, toinen olisi voinut pitää siskoa sylissä koko loppuillan ja toiselle kymmenisen sekuntia oli juuri sopiva aika. Tytöt olivat niin ylpeitä isosiskoja ja onnellisia uudesta pikkusiskostaan. Minä ja Dom puolestamme yritimme hallita pientä kaaosta pienessä sairaalahuoneessa ja samalla vaihdoimme muutaman pusun ihastellen rakkaitamme, siinä he nyt olivat, meidän täydelliset tytöt. 

LUE MYÖS

HÄN ON TÄÄLLÄ

TERVEISIÄ SYNNYTYSSALISTA

VOIKO RAVITSEMUKSELLA MAXIMOIDA RASKAAKSI TULEMISTA?

OLISINPA TIENNYT, ETTÄ JONAIN PÄIVÄNÄ NUKUN JÄLLEEN YÖNI HYVIN

MILTÄ TUNTUU, ETTÄ EN MILLOINKAAN SAA POIKALASTA

RASKAUS, PIENET LAPSET JA PARISUHDE

“OLIKO KOLMAS LAPSI VAHINKO?”

LAPSESTA FIKSU RAHANKÄYTTÄJÄ

KUTSUITKO TOISTA HUOMIONHAKUISEKSI? EIKÖHÄN ME KAIKKI OLLA.

SEURAA MEITÄ  ♥

FACEBOOK INSTAGRAM

Hän on täällä. Perheemme täydentyi lauantaina maailman ihanimmalla pienellä tyttärellä ja pikkusiskolla. Pieni neiti on valloittanut meidät kaikki ja olemme aivan äärimmäisen kiitollisia hänestä. Voi, kuinka rakastettu tämä pieni prinsessa onkaan! Kaikki sujui synnytyksessä paremmin kuin hyvin ja voimme erinomaisesti (synnytyskertomus tulossa myöhemmin). Hiljaisuutemme somessa ei siis johtunut komplikaatioista, vaan ihan täysin siitä, että meidän prinsessa varasti meidän huomiomme täydellisesti. Voi, miten pieni tuhiseva nyytti voikin laittaa meidän vanhempien päät sekaisin onnesta ja rakkaudesta.Olemme olleet viime päivät sulkeutuneina vauvakuplassamme ja vain nauttineet tästä hetkestä. Some sai elää omaa elämäänsä muutaman päivän ja sähköpostitkin jäi lukematta. Tämän viikon postailemme blogiin melko kuvapainotteisia postauksia ja muuten keskitymme uuteen pienokaiseemme. Olemme todella kiitollisia kaikista monista onnitteluista mitä meille olette lähettäneet. Ihan mieletöntä miten ihania viestejä me ollaan saatu, kiitos! <3  vastaamme kyllä niihin jokaiseen, mutta tällä hetkellä olemme vielä vähän uppoutuneita vauvakuplaamme ja vastaaminen saattaa vielä hieman kestää. Huomenna luultavasti tulossa lisää kuvia blogiin, jos Dom malttaa hetkeksi käsitellä kuvia pikkutyypin ihastelun sijaan! Tää tyyppi on niin varastanut meidän kaikkien sydämet ja tekis mieli vaan katsella ja nuuhkia pikkuista kokoajan!

LUE MYÖS

TERVEISIÄ SYNNYTYSSALISTA

ÄLÄ HUUDA MUN LAPSELLE!

VOIKO RAVITSEMUKSELLA MAXIMOIDA RASKAAKSI TULEMISTA?

OLISINPA TIENNYT, ETTÄ JONAIN PÄIVÄNÄ NUKUN JÄLLEEN YÖNI HYVIN

MILTÄ TUNTUU, ETTÄ EN MILLOINKAAN SAA POIKALASTA

RASKAUS, PIENET LAPSET JA PARISUHDE

“OLIKO KOLMAS LAPSI VAHINKO?”

LAPSESTA FIKSU RAHANKÄYTTÄJÄ

KUTSUITKO TOISTA HUOMIONHAKUISEKSI? EIKÖHÄN ME KAIKKI OLLA.

SEURAA MEITÄ  ♥

FACEBOOK INSTAGRAM

Tämäkin raskaus lähenee loppuaan, vaikka parina päivänä onkin tuntunut ettei tämä vatsan kasvattaminen lopu ikinä. Kolmas raskauteni on ehdottomasti ollut helpoin, vaikka nyt viimeiset viikot ovatkin tuntuneet melko rankoilta jatkuvien supisteluiden takia. Olen (todella) valmis jo luopumaan suuresta vatsastani ja tapaamaan pienen tyttäremme. Onneksi nyt on enää kyse päivistä ja hän on täällä. Sain tälle viikolle myös käynnistysajan, mikäli beibi ei itse halua ulostautua. Käynnistyksen syitä oli useampia, mistä varmaan kirjoittelen vielä myöhemmin omaa postausta. Nyt on siis mitä luultavimmin kyseessä viimeinen raskausajan asupostaus. En osaa edes ajatella, että pian voin pitää jopa housujakin jalassa ilman, että ne painavat ja aiheuttavat supistuksia. Onneksi tämä kesä ja syksy on ollut niin lämmin, että olen voinut huoletta olla käyttämättä housuja ja pukeutua vain hameisiin ja mekkoihin.

Raskausaikana olen käyttänyt lähes vain ja ainoastaan mekkoja ja hameita, eikä eilisenkään päivän asu ollut poikkeus. Mustan hameen kanssa on helppo yhdistää erilaisia paitoja ja tämä musta hame onkin nähty monen eri asukokonaisuuden kanssa. En ole milloinkaan ollut superrohkea pukeutuja, vaan luotan mieluummin tuttuun ja turvalliseen. Eilen minulla oli päälläni musta hame ja valkoinen lämmin paita, perussimppeli kokonaisuus. Yksinkertaiseen asun kanssa sopi mielestäni hyvin Gaston Lugan reppu, missä on ihanat kultaiset yksityiskohdat  (koodilla “FitFunFamily15” saat -15% Gaston Lugan repuista) sekä Daniel Wellingtonin kello, missä myös on kultaiset ihanat yksityiskohdat (koodilla “FITFUNFAMILY” saat -15% kaikista DW:n kelloista sekä ilmaisen toimituksen).

Pakko vielä erikseen mainita, että vatsani näyttää näissä kuvissa huomattavasti pienemmältä, mitä se todellisuudessa on. Takaapäin vatsaa ei juurikaan huomaa ja edestä se piiloutui hieman mustan hameen alle, mutta se ei ole todellisuus. Nyt sitä huomaa, miten paljon jo pelkillä vaatteilla ja kuvakulmilla voi hämätä katsojia ilman, että kuvaa on edes photoshopattu. Onkin hyvä muistutus meille kaikille, että kuvat ovat vain kuvia! 🙂

Hame ja paita House of Brandonilta *

Ps. Olethan käynyt osallistumassa jo Luklabelin arvontaan meidän Instagramissa. Instagram tulee varmasti myös synnytyksen lähellä päivittymään useammin kuin blogimme. Blogissakaan ei silti tulla usean päivän taukoa toivottavasti näkemään! 🙂

LUE MYÖS

RASKAANA, VAIKKA RASKAUSTESTI NEGATIIVINEN

HÄÄMME ITÄVALLAN ALPEILLA

ÄLÄ SANO, ETTÄ TIEDÄT MILTÄ TUNTUU OLLA YKSINHUOLTA

KUN ANTEEKSIPYYNNÖLLÄ EI ENÄÄ OLE VÄLIÄ

RIITTÄMÄTTÖMYYDEN TUNTEITA

SEURAA MEITÄ  ♥

FACEBOOK INSTAGRAM

Meiltä ei löydy kotoa seiniltä paljoakaan tauluja ja julisteita, mutta sitäkin enemmän Domin ottamia kuvia. Rakastan sisustaa valokuvilla, missä on minulle tärkeitä ihmisiä ja hetkiä.  Joku sisustussuunnittelija saattaisi olla sitä mieltä, ettei jokaisessa huoneessa tarvitse olla kasapäin valokuvia meidän rakkaista, mutta onneks meidän koti onkin meidän eikä sisustussuunnittelijoiden ja jatkossakin voin ripustaa seinille just sellaisia kuvia kuin me haluamme. Onneksi Dom sentään vähän välillä toppuuttelee mua tai muuten meidän koti saattais olla tapetoitu mm. meidän lasten kuvilla. Muutama kuukausi sitten näin Instagramissa aivan ihanan Luklabelin rautakehikon ja silloin jo totesin Domille, että tollanen meillekin tulee. Asia kuitenkin unohtui, mutta aina säännöllisin väliajoin kyseinen rautakehikko tuli somessa vastaan. Kesän jälkeen minulla oli jo kasa teetettyjä valokuvia odottamassa seinälle pääsyä, mutta en halunnut kaikkia kuvia iskeä peruskehyksiin ja hakata nauloilla kiinni seinään. Yhtenä iltana istuskellessamme terassillamme selailin Instagramia ja sieltä tuli jälleen vastaan tuo kehikko. Sellainenhan oli aivan pakko saada, koska siihen pystyy niin ihanasti ripustamaan valokuvia, mietteitä ja vaikka koruja. Muutama päivä myöhemmin oli rautakehikko ja hylly lähtenyt jo meille tilaukseen. Voi, kuinka fiiliksissä olin rautakehikon ja hyllyn saapuessa. Täydellisen kaunis yksityiskohta kotiimme, mihin voin vieläpä ripustaa muutaman valokuvankin. Rautakehikko pääsi heti paraatipaikalle olohuoneeseemme (mistä muuten myöhemmin tulossa lisää kuvia) ja olen lähes jokainen ilta ihaillut sitä sohvalla istuskellessani. Nyt iloksenne voin vieläpä ilmoittaa, että meidän Instagramissa on meneillään samanlaisen rautakehikon arvonta, joten kannattaa ehdottomasti käydä osallistumassa.

Rautakehikko ja hylly saatu yhteistyössä Luklabelilta.

Jokainen lapsi on vanhemmilleen täydellinen epätäydellisyydessään ja lasten kuuluu tietääkin, että he ovat vanhempiensa silmissä niitä kallisarvoisimpia aarteita, ihania kultakimpaleita. Jokaisen lapsen ja aikuisen kuuluu tietää, että he kelpaavat juuri sellaisina kuin ovat tai paremminkin sanottuna me ollaan kaikki tasan yhtä arvokkaita oltiinpa me millaisia vain. Yhtä tärkeänä pidän myös, että kasvaessaan he oppivat ettei kukaan ole oikeasti ole täydellinen, he eivät ole muita parempia eikä kaikkea toimintaansa voi oikeuttaa sanomalla, että tällainen minä nyt vain olen. Olemme useasti Domin kanssa puhuneet asioista, mitä vanhemmuudessa pidämme tärkeänä ja yksi niistä asioista on, että lapsi oppisi ymmärtämään olevansa epätäydellinen ja näin ollen hänen käytöksensä ei aina ole täydellistä. Eikä lapsen kuulukaan olla täydellinen, kukaan ei ole, siksi oma epätäydellisyys onkin tärkeää tiedostaa. Toivomme todellakin, ettei lapsemme milloinkaan oikeuttaisi typerää toimintaansa sanoen “tällainen minä olen, hyväksy minut niinkuin minä olen”.  Jokainen typerä teko ei ole osa lasta, vaan ihan vaan typeriä tekoja. Sama aikuisten kanssa, aikuiset voivat toimia todella typerästi ja osallistua esimerkiksi nettikiusaamiseen täysin ymmärtäen tekonsa ja silti tehden niin, se ei kuitenkaan ole osa sitä kuka sinä olet. Typerät valinnat eivät määrittele sinua ja näin ollen et voi myöskään piiloutua sen taakse puolustaen tyhmiä tekojasi.Nykyään trendinä tuntuu olevan kaiken idioottimaisen toiminnan hyväksyminen itseltä sanoen, että tämä on osa minua, tällainen minä olen ja kenenkään ei tulisi vaatia minua muuttumaan. Fakta nyt vaan on, että niin kauan kuin haluat ihmissuhteidesi toimivan on sinun myös oltava valmis muuttumaan ja huomaamaan omassakin toiminnassasi virheitä. Jos jokainen kuvittelee kaikkien pyörivän vain minun ympärilläni ja oikeudekseen vaatia muiden “ottamaan minut tällaisena kuin olen”, ollaan aika vaarallisilla vesillä mielestäni. Eihän kukaan voi ajatella pientä sekunnin murto-osaakaan, että tällä ajattelutyylillä maailma voisi toimia ja kaikilla olisi hyvä olla. En siis missään nimessä allekirjoita lauseita “älä ikinä muutu”, “olet täydellinen tuollaisena kuin olet”, “sinun ei tulisi muuttua muiden takia”, “löydät vielä jonkun, joka haluaa sinut juuri tuollaisena”,” sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat”. Ennemmin opetan lapsilleni, “muista myös ajatella muita ihmisiä ympärilläsi ja heidän tunteitaan”,”ole valmis muuttumaan ja näkemään itsessäsikin virheitä”, “sinä et ole täydellinen, kukaan ei ole ja se on ihan ok”, “kun huomaat toiminnassasi virheitä tai toimit itsekkäästi, niin ole valmis muuttumaan”.En tietenkään tarkoita sitä, että lasten pitäisi nuoleskella kaikkia ja miellyttää esim. omilla mielipiteillään kaikkia. En todellakaan. En tarkoita etteikö heidän tulisi olla omia itsejään ja alkaa näyttelemään muuta kuin on, en tietenkään! Ja haluan vielä kerran allekirjoittaa, että olimmepa me millaisia tahansa, niin tietenkin olemme jokainen yhtä arvokkaita. Toivon tytöistäni kasvavan vahvoja tyttöjä, jotka eivät pelkää ajatella ja olla erilaisia. Mutta en ikinä toivo heidän ajattelevan olevansa täydellisiä, koska tällöin he eivät ole valmiita kasvamaan. Toivon heidän pystyvän näkemään omassa toiminnassaan vajavaisuuksia, koska meillä kaikilla on niitä. Emme ikinä ole valmiita, vaan kasvamme ja opimme toivottavasti koko elämämme ajan. Siis kasvamme ja opimme, mikäli tiedostamme alunperinkään, että meillä on käytöksessämme jotain opittavaa ja kehityttävää.Haluan tyttöjeni tietävän, että ihmissuhteissa tarvitsee nähdä vaivaa ja he eivät voi olettaa vaivannäköä vain toiselta, vaan itsekin on nähtävä omat vajavaisuudet ja oltava valmis työskentelemään niiden eteen. Toivon tyttöjeni olevan myös valmiita asettamaan joskus muut ihmiset heidän edelleen ja luopumaan välillä omistaan yhteiseksi hyväkseen tai joskus jopa vain toisen ihmisen hyväksi. Toivon, että he oppisivat hyvän tasapainon pitäen itsestään hyvää huolta kuitenkaan olematta itsekkäitä. Toivoisin myös itseni oppivan enemmän epäitsekkyyttä. Jos omistaa kymmenen takkia, niin on helppoa antaa niistä yksi sitä tarvitsevalle. Entä jos minulla on vain kaksi takkia ja kummatkin lempparitakkejani, olisinko valmis antamaan toisen niistä sitä tarvitsevalle?Mietin paljon, mitä vanhempana haluan lapsilleni opettaa, mutta itsekin olen vielä oppimassa ja kasvamassa. Huomaan usein asioita, missä toimin typerästi ja silloin olen iloinen, koska se tarkoittaa, että olen huomannut vajavaisuuteni ja olen valmis muuttumaan. Liian usein on kuitenkin myös niitä tilanteita, kun en edes huomaa toimivani typerästi, vaan oikeutan oman toimintani ajatellen, että tällainen minä olen tai ei minun aina tarvitse olla se joka muuttuu. Välillä jälkikäteen huomaan, kuinka sokea olinkaan omalle huonolle toiminnalleni ja varmasti aivan liian paljon jää edelleen edes huomaamatta. Opettelua ja kasvamista tämä elämähän on, paras on vaan muistaa, että on valmis kasvuun.

Tyttöjen ihanat vaatteet saatu yhteistyössä Bebeliiniltä. Sieltä löytyy lapsille aivan ihania vaatteita ja asusteita.

Melkein koko raskausaika sujahti ohitse ihan hurjan nopeasti, mutta viimeinen kuukausi tuntuu olevan ainakin kolme kertaa pidempi kuin muut kuukaudet. Päivät tuntuvat vähintään tuplat pidemmiltä ja yöt vasta pitkiltä tuntuvatkin valvoessa supistusten kanssa. Ehdin jo ajatella, että tässä raskaudessa ei ole mitään kiirettä päästä synnyttämään, vaan aion nauttia jokaisesta raskauspäivästä täysillä. Mutta eihän se ihan niin mennyt. Tällä viikolla olen enemmän ja vähemmän koko ajan toivonut synnytyksen käynnistymistä, eikä tämä raskausaika ole ollut mitenkään päin pelkkää nauttimista enää. Maanantaina minulla alkoi säännölliset supistukset ja kävimme jopa synnytyssalissakin pyörähtämässä. Tiistaina homma jatkui ja ehkä pienet toivon rippeet synnytyksen käynnistymisestä olivat vielä tallella. Keskiviikkona mentiin aika samalla kaavalla ja torstaina iski ystäväni migreeni monen kuukauden tauon jälkeen. Dom oli viemässä Amelieta Estellan kanssa eskariin, kun yhtäkkiä näkökentästäni hävisi puolet. Onneksi Dom oli jo hyvän matkaa tulossa takaisin kotiinpäin, nimittäin en yksin uskaltanut ilman kunnon näköä lähteä haahuilemaan ja etsimään migreenilääkkeitä. Toki migreenin tuleminen ei kovasti yllättänyt jatkuvien huonosti nukuttujen öiden sekä supistusten jälkeen, mutta eihän se mikään kiva lisä ollut. Kävimme jälleen sairaalalla käymässä ja minun pyydettiin arvioimaan kuinka usein supistuksia tulee. Arvioni oli about 10 min välein, mutta käyrillä ollella selvisi, että niitähän tuli jälleen kerran n. 3 min välein. Sillä säännöllisyydellä tosin mitään väliä ole, koska ei näillä supistuksilla vauvaa aikaiseksi saada. Nyt on kyllä ihan pakko myöntää, että toivon jo vauvan syntymistä tai supistusten loppumista. Toki kaikista synnytystoivelistojen kirjoittelusta huolimatta ei tällä minun toiveellani taida olla mitään merkitystä. Kyse on kuitenkin maximissaankin enää vain parista viikosta, joten nyt pitäisi vain saada päässä nuppi käännettyä positiivisemmaksi ja pitää mielessä, miten onnekkaita olemmekaan, meille on pian tulossa kolmas pieni prinsessa ja tekisin varmasti tämän kaiken vaikka miljoona kertaa uudelleen hänen vuokseen. Kaupungille minua ei kovinkaan paljon enää ennen synnytystä saa, nimittäin näytän melko huvittavalta puuskuttaessani supistusten tullessa. Taidan siis nyt jatkossa pysytellä neidin syntymään asti enemmän ja vähemmän kotosalla. En ole siis erakoitunut loppuelämäkseni, mutta ehkä nyt muutamaksi päiväksi, heh!

Vaikka aika meneekin hieman hitaammin nyt eteenpäin, niin eteenpäin se joka tapauksessa menee. Hetki hetkeltä olemme lähempänä pikkuneitimme syntymää. Jokaisen yön jälkeen olemme yksi yö lähempänä synnytystä. 

Muistathan, että koodilla  FITFUNFAMILY  saat  -15%  + ilmaisen toimituksen maailmanlaajuisesti kaikista Daniel Wellingtonin kelloista. Nyt kannattaa siis hankkia jo hyvissä ajoin puolisolle isäinpäivälahja kaappiin odottamaan 😉 Koodi on voimassa 7.10.2018 asti.

Omassa lapsuudessani muistan roikkuneeni naapurin suuressa kuusessa lähes päivittäin. Kiipeilin ylemmäs ja joskus vähän tipahdikin ja opin, että liian korkealle ei kannata kiivetä. Rakastin kiipeämistä ja melko nuorena pystyin vetämään pari leukaakin ilman ongelmia. Vasta aikuisena olen tajunnut kuinka tärkeää oli, että vanhempani antoivat minun kiivetä puissa (toki nyt isovanhemmiksi tultuaan kauhistelevat hyvinkin herkästi, kun lapsenlapset killuvat puissa tai renkaissa). Lapset on luotu liikkumaan ja suurimmalle osalle lapsista kiipeily tulee luonnostaan, jos heitä ei estetä. Tottakai vanhempina meidän tulee katsoa, että kiipeily tapahtuu turvallisessa ympäristössä ja opettaa lapsia tunnistamaan turvalliset paikat sekä korkeudet kiipeillä ja temppuilla. Liika hysterisoinnin uskon kuitenkin olevan huono juttu ja estävän joskus jopa lapsen luontaisen liikkumisen tai vähintään kiipeilyn ilon saa melko helposti karistettua pois.Jos lapsi ei milloinkaan pienenä kiipeä vanhempien hysteerisen käyttäytymisen takia, voi siitä aiheutua ongelmia vanhempana. Kouluun mennessä lapsi saattaa kavereiden kanssa kiivetä puuhun ensimmäistä kertaa, jolloin taidot päästä korkealle ovat jo hyvät, vaikka muuten kiipeilyyn vaadittavat lihasryhmät ja taidot saattaavat olla heikommat harjoituksen puutteen takia. Jos lapsi tipahtaa alas vanhempana ja heti korkealta voi seuraukset olla melko suuret. Sen sijaan pienen taaperon tipahtaessa sohvalta luultavasti selvitään vain pienellä säikähdyksellä, jos lapsi edes säikähtää tipahtamista. Olen siis ehdottomasti sen kannalla, että lasten pitää antaa ikätasonsa huomioiden roikkua, kiipeillä ja kokeilla taitojaan vanhempiensa valvonnassa ja avustuksessa. Siinä lapsen tulee myös liikuttua aivan vahingossa, eikä tarvitse miettiä, miten aktivoida lapsi liikkumaan, jos pyrkii olla alunperinkään estämättä lapsen luontaista tarvetta liikkumisen suhteen.Pienen lapsen taidot eivät vielä riitä korkealle kiipeämisessä. Pieni lapsi pääsee juuri ja juuri sohvalle, jolloin tiputus ei ole kovinkaan suuri. Kasvaessaan ja taitojen kehittyessä lapset oppivat pääsemään korkeammalle, mutta sitä mukaan myös heidän taitonsa kasvavat. Meillä on kummankin tytön kohdalla sääntönä, että saa kiivetä, kunhan sinne pääsee itse sekä alas pääsee itse. Tottakai olemme vieressä ja autamme, mutta yritämme samalla opettaa heitä tiedostamaan taitonsa sekä arvioimaan, kuinka korkealle voi mennä. Jos lapsi ei itse pääse puuhun, niin emme nosta häntä sinne, koska silloin puun oksat ovat mielestäni vielä liian korkealla. Meillä on kotona paljon kiipeilytelineitä puolapuista lähtien Domin rakentamaan kiipeilytelineeseen ja tietenkin valvomme ettei pienempi neitimme mene niihin yksinään ilman valvontaa kiipeämään. Estellakin osaa kiivetä niin kiipeilytelineeseen kuin puolapuihinkin, mutta hänen tulee aina vielä kiivetä valvonnan alla, koska saattaa yllättäen tarvitakin apua vielä. En siis missään nimessä kehota antaa lasten kiivetä niin korkealle kuin haluavat ilman valvontaa, mutta sen sijaan olla lähellä auttamassa ja opettaa lapsia pienestä pitäen tunnistamaan omat taitonsa sekä kehittämään taitojaan.Amelie roikkuu päivästä yli puolet pää alaspäin renkaissa ja välillä meno meistä vanhemmista tuntuu liiankin hurjalta. Hän on kuitenkin koko pienen ikänsä enemmän ja vähemmän kiipeillyt, joten temput renkaissa ei näytä tuottavan hänelle ongelmaa. Sen sijaan meidän vanhempien reaktiot voivat pelästyttää pikkuneidin, kun yhtäkkiä kauhuissani totean jotain ja silloin ote saattaa herpaantua. Dom usein muistuttaakin, että katsellessani Amelien temppuilua on minun pysyttävä rauhallisena. Olen siis yrittänyt vihdoin opetella siihen, että lasten tulee antaa kokeilla temppuja ja uusia asioita, vaikka se välillä hurjalta näyttäisikin. Ei meidän vanhempien kuulu pitää lapsia pumpulissa ja kieltää kaikkea, koska siinä saattaa sattua vahinko. Suurempi vahinko itse asiassa saattaa tapahtua silloin, jos lapsi ei opi tuntemaan ja hallitseman omaa kroppaansa ja vanhempana alkaa kokeilemaan uusia temppuja. Ei se silti aina helppoa ole antaa lasten kokeilla rajojaan ja itsekin välillä tulee sanottua Amelielle, että voisiko hän olla opettelematta uusia temppuja. Estellan kanssa kaikki on vielä helpompaa, koska hän tekee kiipeämiset ja temput minun valvonnassani. Jos hän meinaa tipahtaa, niin voin ottaa kopin. Jos taas Amelie tipahtaa renkaista päälleen, niin en minä ole aina ottamassa koppia. On siis vain luotettava lasten taitoihin ja opetettava pienestä asti heitä itse tunnistamaan omat taitonsa ja rajansa. Jos aina kiellän, niin lapset eivät koskaan opi itse tunnistamaan omia rajojaan. Pidänkin siis hyvin tärkeänä, että kotoamme lötyy turvallisia paikkoja, missä tyttömme voivat kehittää taitojaan ja opetella uusia asioita sekä nauttia liikkumisesta. Meillä sitä paitsi eniten leikityt “lelut” ovat ehdottomasti renkaat, puolapuut, trapetsi ja Domin valmistama kiipeilyteline ulkona. Tytöt jaksavat tuntitolkulla roikkua ja kiipeillä. Liikunta on pysynyt heille mieluisana ja luontevana juttuna, eikä siitä ole missään nimessä tullut pakkopullaa. Näin toivoisin sen olevan jatkossakin!

Renkaat ovat Suomen Voimistelutuotteelta ja heiltä löytyy laaja valikoima myös muita tuotteita renkaiden lisäksi esim. trapetsi, tasapainolauta, puolapuut.

Tyttöjen ihanat muumivaatteet ovat saatu Huigeelta

LUE MYÖS

SYKSYN SAAPUMINEN AIHEUTTAA HAIKEUTTA

ÄLÄ HUUDA MUN LAPSELLE!

VOIKO RAVITSEMUKSELLA MAXIMOIDA RASKAAKSI TULEMISTA?

OLISINPA TIENNYT, ETTÄ JONAIN PÄIVÄNÄ NUKUN JÄLLEEN YÖNI HYVIN

MILTÄ TUNTUU, ETTÄ EN MILLOINKAAN SAA POIKALASTA

RASKAUS, PIENET LAPSET JA PARISUHDE

“OLIKO KOLMAS LAPSI VAHINKO?”

LAPSESTA FIKSU RAHANKÄYTTÄJÄ

KUTSUITKO TOISTA HUOMIONHAKUISEKSI? EIKÖHÄN ME KAIKKI OLLA.

SEURAA MEITÄ  ♥

FACEBOOK INSTAGRAM