Onko joku muu harkinnut juhlivansa häitään ulkomailla? Me vietimme häitämme Itävallan Alppien juurella viime elokuussa.

Osa teistä lukijoista on edellisessä blogissamme jo nähnyt kuvia häistämme. Uudessa blogikodissamme päätimme aloittaa tyhjältä pöydältä, joten vanhat postauksemme eivät enää ole nähtävissä.  Tästä syystä muuttomme alkumetreillä saattaa näkyä välillä vanhoja postauksia, joiden perään on kyselty.

Tänään vuorossa on viimekesäiset häämme Itävallan Alpeilla. Siinä missä Dom on saanut etuoikeuden asua Alpeilla koko ikänsä, näin minä nuo jylhät vuoret viime kesänä ensimmäistä kertaa. Mietimme pitkään missä maassa vietämme häämme. Ajattelimme ensin ettemme valitse kummankaan kotimaata, vaan ehkä Italian. En edes enää muista, mikä mahtoi olla syy sille. Onneksi emme kuitenkaan päätyneet siihen, vaan vietimme häämme Itävallassa, Domin kotimaassa. Päivä oli täydellinen ja taivaan Isä antoi vielä ihan mielettömän ilman tärkeäksi päiväksemme. 

—- English —-

Some of you readers, who read our previous blog, have seen pictures from our wedding. We decided to start from a clean slate in this new blog home of ours, so none of the old posts are available. For this reason you might occasionally see old posts that people have been asking for.

Today it’s turn to share something about our wedding in the Austrian Alps. Dom has had the privilege to live in the Alps for his whole life and I, on the other hand, got to see those mighty mountains for the first time. We thought a lot about in which country to have our wedding. At first we thought we wouldn’t choose either of our native countries, but rather Italy maybe. I don’t even remember the reason for it anymore. Fortunately we chose otherwise and had our wedding in Austria, Dom’s homeland. The day was perfect and the Heavenly Father gave us an incredible weather for that important day of ours. 

Neuvolassa säännöllisin väliajoin tehdään erilaisia testejä vanhemmille, missä ilmeisesti yritetään seuloa vanhempien voimavaroja. Istuin tuolillani pitäen toisella kädellä Estellaa ja toisella kädellä täytin lomaketta. Koetko olevasi onnellinen? Kyllä. Oletko ollut viimeaikoina alakuloinen? En. Sitten tuli kysymys: Pelottaako tulevaisuus? Vastasin kyllä. 

Kun luen lehdestä, että Suomen oikeus päätti, ettei 10-vuotiaan tytön seksuaalinen hyväksikäyttö ollut raiskaus, niin kyllä se pistää pelottamaan. Luulisin monien vuosien opintojen aikana edes siivutettavan asiaa, kuinka paljon 10-vuotias tyttö on kykenevä tällaisessa asiassa muodostamaan omaa tahtoaan. Onkohan päätöksen tekijä ikinä jutellut 10-vuotiaan tytön kanssa?

“Tuomion mukaan mies ja uhri olivat sukupuoliyhteydessä kerran sekä oraalisesti että vaginaalisesti. Oraalisessa sukupuoliyhteydessä mies ei käyttänyt kondomia.” (Lähde täällä ). Kuvottavaa. Niin kuvottavaa! Mutta ei lasketa raiskaukseksi? Suomi, tehkää jotain! Tämä on saatava loppumaan. 

En usko olevani ainoa vanhempi, joka on kauhistellut asiaa. Puhuimme viikko sitten äiti-lapsi-piirissä ylisuojelevista vanhemmista ja vertasimme omaa lapsuuttamme omien lapsiemme lapsuuteen. Muistelimme kuinka melko pieninä saimme mennä keskenään kavereiden kanssa puistoon leikkimään, mutta nykyään yhä useammat vanhemmat pelkäävät päästää lapsia keskenään lähipuistoon. Ehkä kyse ei ole yli-suojelevista vanhemmista vaan sairaasta maailmasta, missä väärintekijä ei saa enää rangaistusta. Mutta kierräpä veroja, niin virut vankeudessa kauemmin kuin mitä tästä keissistä!

Haluammeko, että meidän Suomemme tunnetaan maailmalla tällaisista tapauksista? Haluammeko me, että muut Euroopan maat keskustelevat, millaisia päättäjiä meillä pitää olla, että tällanen sallitaan? Jos haluamme, niin onneksi olkoon, onnistuimme! Mikäli emme halua, niin tähän täytyy tehdä stoppi.

Ette voi enää muuttaa tätä kauheaa tapahtumaa tämän 10-vuotiaan tytön kohdalla, mutta voitte pyrkiä estämään, ettei näin kävisi uudelleen. Vaikka kunnon vankeusrangaistus ei pyyhi pois tapahtunutta, niin ehkä se saattaa vähentää tulevia tapahtumia ja välittää viestin yhteiskuntamme arvoista. 

—- English —-

Parents are regularly tested at the maternity clinic to screen parents’ resources. I was sitting on a chair and filling a paper using my other hand while holding Lina Estella with the other. Are you happy? Yes. Have you felt blue lately? No. Then there was a question: Are you afraid of the future? I said yes.

When I read in the newspaper that Finland’s judicial system decided that the sexual abuse of a 10-year-old wasn’t a rape, it scares me. I would think that the judge, in his many years of studies, would have come across the fact that a 10-year-old isn’t that capable of forming a will of her own in a situation like that. I wonder, if that particular judge has ever talked with a 10-year-old girl.

“According to the verdict, the man and the victim had once been in both oral and vaginal intercourse. The man didn’t use a condom while the oral intercourse.” (Source: http://www.ksml.fi/kotimaa/Professori-Syyte-10-vuotiaan-raiskauksesta-saattoi-kaatua-muotoseikkaan/945676 ). So disgusting! But how does this not count for a rape? Finland, do something! This has to come to an end.

I don’t think I’m the only parent who’s been horrified at this. A week ago we talked with the moms in the mom-kid group about over-protective parents and compared our childhoods to the ones of our children. We reminisced about how we got to go, fairly young, to play in the park with our friends, but nowadays more and more parents are afraid to let the children go alone to the playground close to home. Maybe it’s not about over-protective parents, but, rather, about this sick world that we live in. A world, where criminals don’t get a punishment. But evade taxes and you’ll end up spending more time in jail than the man in this case!

Do we want that our Finland is known in the world by cases like this? Do we want that other European countries wonder, what kind of leaders we have that they let this happen? If we do, then congrats, we made it! If we don’t, we have put a stop to it.

You can no longer change the horrendous thing that happened to this little girl, but you can strive to prevent this from happening again. Even though a time in jail doesn’t wipe away what happened, it might reduce future crimes in this area and send a message of the values we hold as a society.

Viikon resepti fitness-ruokaan. Terveellistä ja maukasta! Olen jo jonkin aikaa arvostanut inkivääriä raaka-aineena ruoanvalmistuksessani. Sen terveysvaikutukset vaihtelevat aina flunssan karkottamisesta syövän ehkäisyyn.  Suurin osa tutkijoista sanoo, että se on yksi terveellisimmistä raaka-aineista ikinä. Pidän inkivääristä myös siksi, että se voi ainutlaatuisen makunsa ansiosta antaa erityisen silauksen aterialle. Mutta ole varovainen! Liikaa inkivääriä ja ruoka ei muulta maistukaan.

Inkiväärilohta ja vihanneksia

Neljään annokseen tarvitset:

  • 4 lohifileen palaa (á 150g), ilman nahkaa
  • 5cm pala tuoretta inkivääriä, kuorittuna ja hienonnettuna
  • 3 valkosipulin kynttä, hienosi silputtuna
  • 3 rkl soijakastiketta
  • 300g parsakaalia (jos tuoretta, niin taita suupaloiksi)
  • 1 rkl auringonkukka- tai oliiviöljyä
  • 1 iso purjo
  • 2oog lehtikaalia, pieniksi viipaleiksi leikattuina
  • Yhden ison appelsiinin mehu

Sitten hommiin!

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Laita uunivuoan pohjalle foliota ja muodosta foliosta sen reunoja nostamalla “kulho”. Aseta lohipalat folion päälle ja levitä puolet hienonnetusta inkivääristä ja valkosipulista palojen päälle. Lisää päälle 1 rkl soijaa. Paista lohipaloja 8-10min kerran kääntäen, kunnes ne ovat kullanruskeita.

Sillä välin laita pannulle 2dl vettä ja parsakaalit, kansi päälle ja hauduta 3-4min keskilämmöllä. Valuta vesi.

Pane öljy pannulle ja lisää lämpöä. Lisää purjo, lehtikaali ja loput inkivääristä, ja paista koko ajan sekoittaen, kunnes lehtikaali pehmenee.

Lopuksi, lisää loppu soijakastike ja appelsiinimehu, ja kuumenna vielä minuutin ajan.

Ota lohipala ja vihanneksia lautaselle ja tarjoile.

Hyvää ruokahalua!

—- English —-

For some time now ginger has been a valued ingredient in my recipes. Its health benefits range from “helps against a cold” to “has a positive influence on cancer”. Most experts agree that it’s one of the healthiest ingredients ever. I like it also because its really unique taste can give a meal a special touch. But please be careful! Too much and everything tastes like ginger.

For 4 portions:

  • 4 pieces of salmon fillet (one about 150g), without skin
  • 5cm piece of a fresh ginger root, peeled and finely chopped
  • 3 garlic cloves, finely chopped
  • 3 tbsp soy sauce
  • 300g broccoli (if fresh, brake them in bite-size pieces)
  • 1 tbsp sunflower or olive oil
  • 1 big leek, sliced in rings
  • 200g kale, sliced in fine stripes 
  • the juice of one big orange

Let’s go!

Preheat the oven to 200°C. Put tinfoil on the bottom of a baking dish or a grill pan, lift the sides of the foil up and form a kind of bowl. Put the salmon pieces in the tinfoil bowl and spread half of the chopped ginger and garlic on it. Sprinkle 1 tbsp of soy sauce. Grill the fish for 8-10min in 200°C till it’s golden brown, flipping them once.

Meanwhile you can put the broccoli and 200ml water into a big pan or a wok, put a lid on it and stew it for 3-4min on middle to high heat.Then drain the water.

Now put the oil into the pan and increase the heat. Put the leek, kale and the rest of ginger and garlic in it and stir-fry everything until the kale wilts.

Lastly, mix the rest of the soy sauce and the orange juice in and cook it for another minute.

Get a piece of salmon and some vegetables on a plate and serve.

Enjoy your meal!

Osa lukijoista kerkesi lukea jo tekstin vanhasta blogistamme, mutta mikäli olet uusi lukija niin tässä pieni selitys välillä tuleviin parin päivän blogitaukoihin. Olen kirjoittanut postauksen tammikuussa ja nyt loppu viikolla ensimmäistä kertaa tämän kohtauksen jälkeen menetin taas näköni. Tällä kertaa näkö alkoi palautua kunnolla vasta kahdeksan tunnin jälkeen.

“Olin laittamassa lapsille aamupalaa, kun yhtäkkiä minulta lähti näkö. Se ei ollut ensimmäinen kerta, joten tiesin jo heti kuinka toimia. Laskin sylissäni olleen Estellan maahan ja menin myös itse lattialle istumaan. Pyysin Amelieta juoksemaan ovelle hakemaan lähdössä olevan iskän takaisin sisään. Dom tuli sisälle ja antoi minulle lääkkeet. Soitin äidilleni ja hän lupasi tulla pian meille, ettei Dom myöhästyisi. Minun ollessani migreenissä, ei Domilla ole virallista lupaa jäädä hoitamaan lapsia kotiin. Väliäkö sillä, että en näe mitään ja toinen jalka pettää alta.

Äitini saapui pian meille ja Dom pääsi lähtemään. Äitini tullessa kotiin näkö oli ollut poissa runsas puoli tuntia, jonka jälkeen lääkärin määräyksestä pitäisi lähteä sairaalaan, koska minun kohdallani migreenin jatkuttua on minulla riski saada aivoinfarkti. Kahden lapsen kanssa sairaalaan meno ei yllättäen ole lempipuuhaani. Pyysin äitiäni syöttämään lapset ennen kuin lähtisimme ja tällä kertaa onneksi näkö alkoi pikkuhiljaa palautua. Olo oli enemmän kuin helpottunut: ei sairaalareissua, ei kokeita, ei migreenitippaa, ei testejä ja mikä parasta sai olla kotona. Näkö palautui ja loppu päivänä olikin vain kovaa väsymystä ja huimausta. Tällä kerralla migreeni helpottui nopeasti verrattuna viime kertaiseen näön menetykseen, joka kesti 7 tuntia ja alkoi uudelleen seuraavana aamuna.

Lääkärin mukaan migreenini on hyvin epätyypillinen, jonka takia olen ollut todella monta kertaa tutkimuksissa. Migreeniä se nyt kuitenkin on.Migreeniä, joka tullessaan päälle rajoittaa elämiseni täysin. Migreeni ei aiheuta minulle useimmiten suurta päänsärkyä tai edes pientä, koska minulle ei yleensä tule särkyä ollenkaan. Migreeni ei myöskään ole minulle paljon puhuttu “migreeni– tekosyy” jäädä sänkyyn laiskottelemaan, koska sängyssä makaaminen on ainoa vaihtoehto.  Kuullessani jonkun vertaavan migreeniä pieneen päänsärkyyn tai tekosyyksi jäädä sängyn pohjalle toivoisin hänen tietävän edes hieman, millaista migreenin kanssa eläminen voi olla. Itse olen onnekas, sillä kohtauksia ei tule päivittäin, viikoittain tai aina edes kuukausittain. Mutta kun kohtaus tulee, se lamaannuttaa minut täysin. Migreeni ei kysy oliko minulla tärkeitä suunnitelmia, se ei ota huomioon olenko yksin lasten kanssa ja se ei juurikaan ilmoita itsestään etukäteen. Kun edellisestä kohtauksesta on mennyt kauan aikaa, niin saan siirrettyä “migreeni-pelon” sivummalle, mutta pari viikkoa kohtauksen oltua pelkään uuden kohtauksen tuloa todella paljon. Migreeni on pyllystä! 

Minusta tuntuu hurjan pahalle kun lapset ovat paikalla saadessani migreenin ja vielä pahemmalle, etten pysty heitä kohtauksen saatuani hetkeen hoitamaan. Estellahan nyt tulee tissille oli äidillä migreeni tai ei, mutta muut sylissäpitämiset ja syöttämiset hoitaa joku muu. Eikä Estella tietenkään ymmärrä, miksi äiti ei ota syliin ollessaan kuitenkin kotona. Mutta Amelie on jo iso tyttö ja ymmärtää paljon. Olemme puhuneet migreenistäni avoimesti kotona ja vastanneet rehellisesti neidin esittämiin kysymyksiin, kuten “onko migreeni supervoima?”. Amelie tietää, että migreenissä äidin on levättävä ja korvan vieressä huutaminen ei tunnu silloin kovin mukavalta. Amelie tietää, ettei äiti pysty migreenin jälkeen hetkeen lukemaan. Amelie tietää, että joskus äiti joutuu käymään lääkärissä migreenin takia, mutta tulee sitten taas terveenä takaisin. Amelie tietää, kuinka soittaa 112-appin kautta meille apua, jos kohtaus tulisi ollessamme kolmin. Amelie on ylpeä itsestään, kun hänelle on opetettu, kuinka toimia jos äidiltä lähtisi näkö ja muita aikuisia ei olisi paikalla. Hän kutsuukin itseään äidin omaksi lääkäriksi. Hän on kyllä maailman söpöin lääkäri. Amelie on reipas, todella reipas ja olen iloinen, että hän kyselee ja keskustelee asiasta.”

Instagramin MyStoryssa pyrimme(Dom pyrkii) aina ilmoittamaan mikäli migreenini vaikuttaa bloggaamiseen ja aiheuttaa parin päivän blogitauon. Mikäli siis haluat pysyä ajantasalla niin kannattaa seurata meitä nimellä _fitfunfamily_ ja osallistua myös tällä hetkellä olevaan arvontaan . MyStorysta löytyy myös kaikennäköstä muuta videopätkää arjestamme. Oikein leppoisaa sunnuntaita kaikille ja kiitos, kun jaksoit lukea kilometrin mittaisen tekstini!

—English—

I was preparing breakfast for the kids when suddenly my vision vanished. This wasn’t the first time, so I immediately knew how to act. I put Estella on the floor from my lap and sat down on the floor too. I asked Amelie to run to the door and get dad, who was just about to leave, to come back in. Dom came in and gave me medicine. I called my mom and she promised to come so that Dom wouldn’t be late. I having a migraine doesn’t give Dom an official permission to stay home and take care of the kids. Little does it matter that I can’t see anything and that my other leg can’t carry my weight.

My mom soon arrived and Dom was able to leave. When my mom came, I hadn’t been able to see in over a half an hour. My doctor has told me to leave for the hospital if my sight isn’t back by this time. Surprisingly, going to the hospital with two kids isn’t one of my favorite pastimes. I asked my mom to feed the kids before we’d leave, but fortunately this time my sight started to come back slowly. I was more than relieved: no trip to the hospital, no tests, no intravenous migraine meds, and what’s best, we got to be home. My sight came back and the rest of the day I suffered from fatigue and dizziness. This time the migraine went away quickly compared to the last time’s 7-hour sightlessness that came back the next morning.

According to my doctor, my migraine is very uncharacteristic, which has led to me having to undergo several tests. But migraine it is, nonetheless. It is the kind of migraine that, when I have it, it limits my life completely. Usually migraine doesn’t give me a bad headache, or small one for that matter, because I usually never get a headache at all. For me migraine isn’t the infamous excuse to stay in bed and be lazy, because for me lying in bed is the only option. As I hear somebody comparing migraine to a little headache or saying it’s an excuse to stay in bed, I’d hope them to know, even a little, what it’s like to live with a migraine. I am lucky to not have one daily, weekly nor even monthly. But when the migraine comes, it completely cripples me. It doesn’t ask if I had any plans or doesn’t take into consideration if I’m alone with the kids and it doesn’t exactly announce its arrival beforehand. When enough time has passed since I previously had a migraine, I get to push the migraine fear away. But after two weeks of having a migraine, I start being afraid of the next one. Migraine sucks!

 I feel so bad when kids are around when I have a migraine and even worse that I can’t take care of them for a while after having one. Well, Estella is breastfed weather I have a migraine or not, but somebody else has to take care of holding and feeding them. Obviously Estella can’t understand why mom doesn’t hold her even though she’s at home. But Amelie is a big girl and understands a lot. We have openly discussed my migraines and honestly answered her questions, like “Is having a migraine like having a superpower?”. Amelie knows that when mom has a migraine, she has to rest and shouting near to her ear doesn’t feel really good. She knows, that mom can’t read in a while after having a migraine. Amelie knows that sometimes mom has to see a doctor because of the migraine but afterwards comes back healthy again. Amelie knows how to call for help through the 112-app should a migraine come when we’re just the three of us. She is proud of herself because she has been taught how to act if mom lost her sight and there were no adults there. She even calls herself mom’s own doctor. She truly is the world’s cutest doctor. Amelie is so courageous and happy and asks about the subject and discusses it. 

Mitä eroa on norjalaisilla ja suomalaisilla? Norjalaiset pukeutuu sään mukaan ja suosivat kerrospukeutumista, suomalaiset taas kulkee nilkat paljaina säästä riippumatta. Iltalehti oli jokin aika sitten tehnyt kyselyä teinien keskuudessa talvivaatetuksesta. Kyselyyn vastanneet kertoivat, että pipot ei näytä hyvältä, nilkkojen kuuluu näkyä ja kädet voi aina laittaa taskuun, joten hanskojakaan ei tarvitse. Joskus voi myös käydä niin kuin kirjoittaneella, joka Ruotsiin lähtiessään unohti toppatakkinsa kotiin. Mutta eihän pakkasta ollut edes 10 astetta. Onko ihme, ettei ulkoilu ehkä kauheesti nappaa, jos vaatetus ei ole kunnossa? Ei me suomalaisetkaan oikeesti niin sissejä olla, että nilkat paljaana 15 asteen pakkasessa ei tunnu missään. Jos joku muuta väittää, niin a) valehtee tai b) ei ole ollut kyseisellä vaatetuksella ulkona.

Norjassa asuva siskoni on mulle hyvä esimerkki siitä, kuinka oikeasti tulisi pukeutua pakkaseen. Norjalaisethan on tunnetusti sporttista kansaa, jotka Oslon keskustassakaan ei häpeä kulkea sukset kainalossa. Helsingin keskustassa moinen näky saattaisi aiheuttaa pientä hilpeyttä. Norjan kansa osaa myös pukeutua hyvin, esimerkiksi villahousuja ei kutsuta siellä erotiikan tappajiksi, kuten Suomessa olen niitä kuullut kutsuttavan. Villavaatteet ovat tärkeä osa kerrospukeutumista, joka takaa lämmön kovillakin pakkasilla. Villa siirtää hyvin kosteutta ja näin ollen paita tuntuu ihoa vasten kuivalta. Villa tuntuu talvella lämpöiseltä, mutta kesällä se on hengittävä ja viileä materiaali. Miksi me emme siis käytä Suomessa enemmän villavaatteita? 

Yksi suuri syy sille on niiden saatavuus. Norjassa löydät villabodyja vauvoille liikkeestä kuin liikkeestä. Suomessa villavaatteiden saatavuus ei ole kovin hyvä ja jostain kumman syystä fleece-vaatteita löytyy huomattavasti helpommin.

Onneksi nykyään on ystävämme internet. Saimme ihan mielettömän yhteistyö-kumppanin, Stormbergin, joka antoi meidän valita vaatteitaan testiin. Ei ollut vaikea valita, mitä testiin tulisi! No, tietenkin ainakin villavaatteet mulle ja Amelielle. Nämä villavaatteet toppavaatteiden alle ja ulkoilemaan. Itselläni lenkkeillessä on todella tärkeää, että kosteus siirtyy iholta pois. Vielä tärkeämpää minulle kuitenkin on, että pikkuneitimme juostessa pulkkamäkeä ylös alas, tiedän hänenkin villavaatteiden siirtävän kosteuden pois suoraan iholta ja pitävän hänet lämpimänä.  Klikkaamalla löydät Stormbergiltä

Amelien villahousut ja villapaita

-Minun villahousut ja villapaita

—- English —-

What’s the difference between Norwegians and Finns? Norwegians wear clothes according to the weather, whereas Finns have bare ankles no matter the weather. Iltalehti did a survey some time ago asking teenagers about winter clothes. The participants told that beanies don’t look cool, ankles are supposed to show and you can always put your hands in your pockets, so no gloves are needed. Sometimes, though, it might happen that when you leave for Sweden, you forget your quilted jacket at home and it’s “just” -10°C. This is what happened to me one time. It’s no wonder people don’t like spending time outdoors, if their equipment is inadequate. Not even us Finns have so much grit that we wouldn’t freeze when it’s -15°C outside and we have our ankles showing. If somebody says otherwise, they either a) are lying or b) have never done that.

My sister, who lives in Norway, is a good example of person, who knows what to wear when it’s freezing outside. Norwegians, after all, are a sporty people that’s not afraid to carry their skiing equipment around downtown. In Helsinki, such a thing might arise some amusement. Unlike us Finns, Norwegians don’t call woolen tights “the killer of erotics”. Woolen clothing is a vital part of layering, which guarantees you staying warm even when it’s freezing. Wool transfers moisture well and therefore makes the textile feel dry against your skin. Wool is a material that’s warm in the winter but breaths and is cool in the summertime. So why don’t we in Finland wear woolen clothing more often?

One reason for this is the availability. In Norway you can find woolen bodysuits for babies no matter the store. The availability of woolen clothing in Finland isn’t that good and for some reason the availability for fleece clothing is far better.

Fortunately there’s our friend, the internet. We got an awesome partner to collaborate with: Stormberg. Stormberg let us choose clothes to test out. It wasn’t hard for us to choose which clothes to order! Well, obviously, I ordered woolen clothes for me(click and click) and Amelie(click and click). Wear these woolen clothes and you’re ready to go outdoors. For me, it is very important that moisture doesn’t stay on the skin. And even more important than that, for me, is that when Amelie runs up and down the sledding hill, I know that her woolen clothes transfer the moisture off her skin and keep her warm.

Ensimmäinen kertani salilla 15-vuotiaana ei varmasti unohdu ikinä. Laura, jos sattumalta luet tätä postausta, niin kiitos kun tutustutit minut kuntosaliin. Alku ei ollut kovin lupaava ja ymmärrän hyvin, miksi et Ison Kirjan(leirikeskus) salia julkisemmalle salille minua koskaan pyytänyt. 

Ystäväni Laura oli jo kunnon bodari ennen koko fitnessbuumin Suomeen rantautumista. Laura söi terveellisesti ja treenasi kovaa, minä en tehnyt kumpaakaan. Olimme yhdessä leirillä, jossa Laura meni vapaa-ajalla treenaamaan, siis oikeesti treenaamaan. Muut teinit menivät hengailemaan kahvilaan tai tietokoneilla Facebookiin, koska niihin aikoihin Facebookkiin ei menty puhelimilla. En enää muista keskustelua, mikä johti siihen, että olin myös menossa vapaa-ajallani salille. Hyvässä seurassa sitä kai menee minne tahansa ja niin minä minihaameessa kävelin kohti salia. Tein kuitenkin alusta alkaen selväksi, että minä aion suorittaa treenistä vain palautumis-osuuden. Lauran PT saapui myös salille. Kerroin myös hänelle, että minä tulen vain vähän tsekkailemaan tilannetta ja palautumaan. 

Hetken katseltuani ja palauduttuani yöllisistä hiippailuista päätin hypätä crosstraineriin. En vieläkään tiedä mitä tapahtui, mutta minuuttia myöhemmin makasin crosstrainerin päällä jalat polkimien seassa solmussa. Tilanne oli niin koominen, että nolostumisen sijaan nauroin kuollakseni. Laurakin nauroi, mutta todelliset fiilikset taisi olla lähempänä myötähäpeää. Ei mennyt ensimmäinen kerta salilla kohdallani kovinkaan mallikkaasti. Tuosta kerrasta tulee kesällä kuluneeksi 10-vuotta ja nykyään voin ylpeänä todeta, että edistymistä on tapahtunut. Nimittäin pysyn hyvinkin vakaasti crosstrainerin päällä ilman sotkeutumista polkimiin. Kesällä pitää varmaan juhlistaa minun ja kuntosalin 10-vuotis kohtaamispäivää.

—- English —-

I’m sure I will never forget the first time I went to a gym. Laura, if by any chance you’re reading this post, thank you for introducing me to gym. The beginning wasn’t that promising and I can understand why you never asked me to join you at a gym more public than the one in Iso Kirja (a camp center).

My friend Laura was a body builder even before the whole fitness boom set its foot in Finland. Laura ate healthy and worked out hard. I did neither. The other teenagers hang out at the café or were sitting at computers to access Facebook, because at that time people couldn’t check Facebook on their phones. I can’t remember the conversation that led to the point where I realized I was going to spend my free time at a gym. I guess in good company you’ll go wherever and so I walked towards gym in my mini skirt. However, I made it very clear since the beginning that I will only do the recovery part of the workout. Laura’s PT also arrived at the gym. I told him too that I was there only to check things out and to recover.

After watching for a moment and having recovered from sneaking out of my room the previous night, against the rules I might add, I decided to hop on a crosstrainer. I still don’t know what happened, but a minute later I was lying on the crosstrainer, my feet tangled with the pedals. The situation was so comical that instead of being embarrassed, I just couldn’t stop laughing. Laura was laughing too, but I believe she was laughing more out of a mix of compassion and embarrassment for me. So my first time at a gym wasn’t that good. This upcoming summer will mark 10 years since that event and now I can proudly say that there’s been progress. Today I can stand on a crosstrainer without getting my feet all tangled up with the pedals. I guess I’ll have to celebrate the 10-year anniversary of meeting with gym. 

Tänään haluan jakaa kanssanne helpon ja nopean reseptin. Tämä ei ole nopea mikroaterian merkityksessä, vaan tämä on lisäksi terveellistä. Teille, jotka ette tiedä, mitä omeletit ovat, ne ovat ikään kuin ohuita pannukakkuja. Kutsun näitä omeleteiksi, sillä tällä nimellä olen tämän ruokalajin tuntenut lapsuudestani lähtien ja näin me näitä Itävallassa kutsumme. Joten tämä keskustelu on loppuun käsitelty 😉

Voit oikeastaan täyttää omeletit millä ikinä haluat. Maukkaalla juustolla ja kinkulla tai hillolla, jos nautit omeletit jälkiruoaksi. Voit jopa pilkkoa vanhan urheilusukkasi sinne jos haluat. Omat makumieltymyksesi ovat ainoa raja täytevaihtoehdoille.

Tällä kertaa koitin täytteenä pinaattia, herkkusieniä, saksanpähkinöitä ja fetaa.

Ainekset kahteen annokseen:

·         60g tattarijauhoja

·         40g vehnäjauhoja

·         1 tl suolaa

·         Pippuria

·         2 munaa kevyesti vatkattuna

·         350ml maitoa

·         25g voita (maistuu paremmalta voin kanssa, mutta toimii ilmankin)

·         Oliiviöljyä

·         125g herkkusieniä

·         400g pinaattia (tuorepinaatti parasta, mutta jos on kiire, niin pakastepinaattikin käy)

·         35g karkeasti rouhittua saksanpähkinää

·         50g fetaa murusteltuna

·         ripaus muskottipähkinää

·         tuoretta ruohosipulia

Ja sitten menoksi:

Ensin mittaa kulhoon kummatkin jauhot ja suola. Tee keskelle kuoppa, johon rikot kananmunat. Sekoita reunoilta jauhoja pikkuhiljaa kananmunien joukkoon ja jatka, maitoa lisäten, kunnes seos on tasaista. Olisi parasta antaa taikinan vetäytyä noin 30 minuuttia, mutta taikinan voi myös paistaa välittömästi. Toki hyvät asiat yleensä vaativat aikaa. Ja jos päätät lisätä voita taikinaan, nyt olisi sen aika.

Jos herkkusienet ovat isoja, pilko ne pienemmiksi. Itse viipaloin ne.

Ota esille iso paistinpannu ja lisää siihen reilu ruokalusikallinen oliiviöljyä. Kuumenna öljy, lisää herkkusienet ja paistaa noin 5 minuuttia. Ota pannu pois levyltä ja aseta sivuun.

Jos sinulla on tuoretta pinaattia, höyrytä sitä noin neljän minuutin ajan. Valuta ylimääräinen neste pois ja silppua. Lisää saksanpähkinät, feta ja pinaatti sienten joukkoon. Mausta suolalla, pippurilla ja muskottipähkinällä. Pidä miedolla lämmöllä.

Tarvitsemme vielä toisen pannun, tällä kertaa omeletteja varten. Lisää pannulle lusikallinen oliiviöljyä ja kuumenna keskilämmöllä. Laita pannulle neljä reilua lusikallista taikinaa ja levitä tasaisesti pannua liikuttelemalla. Paista noin 2-2,5 minuutin ajan kummaltakin puolelta, kunnes omeletit ovat kullanruskeita.

Voit laittaa kaikki paistetut omeletit lautaselle ja peittää kannella, jotta ne pysyvät lämpiminä.

Levitä pieni kerros täytettä jokaisen omeletin päälle, rullaa ja puolita. Koristele tuoreella ruohosipulilla ja tarjoile.

Hyvää ruokahalua!

 -Dom

—- English —-

Today I want to share an easy and fast recipe with you. I mean not “fast” like the fast-food-microwave-crap, rather something healthy. For the ones who don’t know what an omelette is, it is more or less like a pancake, just a bit thinner. I call it this because it’s a meal I have known since my childhood and that’s how we in Austria call them. So no discussion about it 😛

You can fill it with anything you want to, actually. Tasty cheese and ham or just with jam as a dessert you can even cut your old sport socks in there if you like it. The only limit is your own taste!

This time I tried a variation of spinach, champignons (mushrooms), walnuts and feta.

Ingredients for two portions:

·  60g buckwheat flour

·  40g all-purpose flour

·  1 tsp salt

·  pepper

·  2 eggs, lightly whisked

·  350ml milk

·  25g butter (it tastes batter with it, but works also without)

·  olive oil

·  125g champignons

·  400g spinach (for sure fresh ones would be the best, but if you want to make it wast, it’s possible to use frozen ones)

·  35g walnuts, roughly chopped

·  50g feta, crumbled

·  a pinch of nutmeg

·  fresh chives

Lets go!

First you measure both flours and the salt in a bowl. Make a pit in the middle and put the eggs there. Now you can mix a bit of the flour from the sides with the eggs. Then mix continuously while adding the milk, until smooth. Now it would be best to let the dough stand for 30min (it also works if you cook it right away, but good things take time). If you have decided to make it with butter, then melt it know and mix it in.

If the mushrooms are quite big cut them in smaller pieces. I sliced them.

Take a big pan and add a big spoonful of olive oil. Heat it and cook the champignons for 5 minutes. Take the pan away from the stove and set it aside.

If you have fresh spinach, steam it for 4 minutes. Drain it and squeeze as much water as possible out of the spinach and then chop it roughly. Now add the walnuts and the feta to the mushrooms and mix them. Then also add the spinach and season it with pepper, salt and a pinch of nutmeg. Keep on a low heat.

Again we need a pan, this time for the omelets. Add a spoonful of olive oil and heat it on middle heat till it’s hot. Now put about 4 big spoonfuls of dough into the pan and spread it evenly by moving the pan. Bake them for about 2-2,5 min on both sidea, till the omelet is slightly browned.

You can put all the omelets on a plate and put a lid over them to keep them warm.

Now spread a little bit the stuffing in each omelet, roll them up and halve them. Garnish with a bit of fresh chive and serve.

Enjoy your meal!

Viime viikonloppuna juhlimme 80-vuotiasta äitini äitiä, jota mamiksi kutsumme. Olen niin onnellinen, että 24-vuotiaana saan juhlia mamini 80-vuotis synttäreitä. Olen niin onnellinen, että kaksi tytärtäni ovat saaneet myös oppia tuntemaan tämän huippu naisen. En pidä sitä itsestäänselvyytenä vaan etuoikeutena. 

Amelie lauloi serkkujensa kanssa mamille laulun “Tää on niin hieno maailma”. Lasten laulaessa “minne katosi eilisen aallot, minne matkusti mainingit nuo,” moni meistä aikuisista herkistyi. Varmasti niin mami, kuin moni muukin meistä mietti kuinka nopeasti aika on mennyt.

Eteenpäin katsoessa aika tuntuu joskus pitkältä, mutta katsoessa taaksepäin elämä menee eteenpäin välillä liiankin hurjaa vauhtia. 80-vuotiaana elämää on nähnyt jo paljon. 80 vuodessa on elämässä tullut tehtyä paljon valintoja ja vaikutettua ihmisten elämiin, halusimme tai emme, positiivisella tai negatiivisella. Katsoessani isovanhempiani, näin isovanhemmat, jotka ovat vaikuttaneet lasten, lasten lasten ja lasten lasten lastensa lisäksi myös muiden ihmisten elämiin rakkaudella, armolla, huolehtivaisuudella, avuliaisuudella ja esirukouksella. Voi kunpa voisin itse 80-vuotiaana katsoa taaksepäin ja nähdä yhtä paljon hyviä asioita, joita isovanhempani ovat tehneet.

Elämä on täynnä pieni valintoja. Yksi pieni teko voi olla suuri. Kauniilla sanalla toiselle voi olla iso merkitys. Loppuun haluan kertoa erään tarinan, jonka olen aikoinani kuullut. Poika käveli rannalla, johon vesi oli tuonut paljon meritähtiä. Poika heitteli yksi kerrallaan meritähtiä takaisin veteen, etteivät ne menehtyisi. Mies käveli pojan viereen naureskellen. Hän totesi ettei pojan kannata heitellä tähtiä takaisin veteen, koska niitä oli niin paljon, että yhden tähden takaisin heittämisellä ei ole mitään merkitystä. Poika otti meritähden käteensä heitti sen takaisin veteen ja totesi miehelle:” Mutta tälle tähdelle sillä oli merkitystä.” Elämän pienet teot yksittäisille ihmiselle ovat suuria tekoja. 

—- English —-

Last weekend we celebrated my mom’s 80-year-old mother, whom we call ‘mami’. I’m so happy that at 24 I get to celebrate the 80th birthday of my mami. I’m so happy that my two daughters have also gotten the chance to know this wonderful woman. I don’t take it for granted, it is such a privilege.

Amelie and her cousins sang mami a song ”Tää on niin hieno maailma” [roughly translates to “This world is so beautiful”]. As the children sang the lyrics that translate to “where did the waves of yesterday go, where did those rolling waves travel to” many of us adults got teary-eyed. I’m sure mami thought about how fast the time had gone by. As did the most of us.

As we’re looking into the future, time seems to pass by slowly. But when we look back at the life we’ve lived, it seems like time has passed by too fast. An 80-year-old has seen a lot of life. In 80 years one makes a lot of choices and has an effect on the lives of others’, whether we like it or not. Either in a positive or in a negative way. As I was watching my grandparents, I saw grandparents that had affected the lives of their children, grandchildren and great-grandchildren, as well as other people, with love and grace, by taking care of others and helping them, and by praying for them. Oh, how I wish that when I’m 80 years old, I could look back and see as many good things as my grandparents have done.

 Life is full of small choices. One small act may be a big one. A beautiful word might mean a lot for someone. Lastly, I want to tell a story I once heard. A boy was walking on a beach where the waves had brought a lot of starfish. The boy threw the starfish back to the water one by one so that none of them would die. A man walked beside the boy and laughed at him. The mas told the boy that it’s no use throwing the starfish back to the water, because there are so many of them.  To throw one means nothing. The boy took a starfish and threw it back into the water and told the man ”but it means the world to this starfish.” Life’s small acts are big ones for an individual. 

Kaikki päätökset, joita olen elämässäni tehnyt, eivät ole olleet fiksuja, terveellisiä ja perusteellisesti pohdittuja. Ehkä tein yhden pienen huonon päätöksen ollessani 15, kun koulukaverini kysyi minulta halusinko tupakan.

Ja ehkä tein yhden isomman päätöksen, päätöksen että tuo tupakka ei jäisi viimeiseksi.

Tähän mennessä en ole ottanut aihetta esille blogissa.

Kyllä, olen tupakoitsija! Tai pikemminkin olin 10.2.2017 saakka.

Mutta ensin haluan kertoa, miten aloin polttamaan.

Vanhempani eivät polttaneet, mutta olen kyllä tuntenut ihmisiä, jotka polttavat. 90-luvun Itävallassa tupakoiminen oli enemmän tai vähemmän sallittua joka paikassa. Mutta ensimmäinen muistoni tupakointia koskien on siltä ajalta, kun olin 13-vuotias. Tuohon aikaan oli talvi ja lumilautailimme ystävieni kanssa lähes jokaisena vapaapäivänämme. Kylästämme ajoi ilmainen bussi läheiseen laskettelukeskukseen ja ensimmäistä kertaa elämässäni sain tehdä jotakin ilman vanhempiani ja kaukana kotoa. Muutamat kavereistani ostivat jo tässä iässä itse tupakkaa (mikä ei ollut ongelma tuon ajan Itävallassa, sillä siellä oli tupakka-automaatteja, joista ostaessa ei tarvinnut todistaa ikää) ja polttivat noina päivinä kun olimme kaukana poissa kotoa. Ja silloin se tapahtui. Yksi kavereistani tarjosi minulle ensimmäisen naulan arkkuuni. Asetin sen suulleni ja tartuin sytyttimeen…. Mutta se ei toiminut! Tuo vietävän tupakka ei suostunut syttymään. Yritin uudelleen ja uudelleen, kunnes ystäväni alkoivat nauramaan ääneen. ”Idiootti, sinun täytyy hengittää tupakan läpi samalla kun sytytät sitä!” Tämä hetki oli minusta niin nolo, että vaikka kaverini tarjosivat, en polttanut uudelleen vasta kun oli 15-vuotias.

15-vuotiaana olin juuri päässyt yläasteelta ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni päättää, mitä ja missä haluaisin opiskella. Niin paljon vapautta! Koulu, jonka valitsin, oli metalli-insinöörin ammattikoulu, joka sijaitsi noin 30 minuutin ajomatkan päässä kotoa. Koska julkisen liikenteen vaihtoehtoja ei ollut ja vanhempani eivät voineet ajaa minua kouluun joka päivä, päätin asua koulun omassa asuntolassa. Nyt jo varmaan huomaat saman kuvion toistuvan: kaukana kotoa, ilman vanhempia, vapaus. Aivan varmasti Dom aikoo tehdä jotain typerää! Kun saavun sinne, tajuan, etten tunne sieltä ketään. Kukaan vanhoista koulukavereistani ei päättänyt tulla tuohon kouluun. Kun olin ehtinyt vähän panikoida kavereiden saamista, tapasin kämppikseni ja niistä ainakin kahden kanssa meillä synkkasi hyvin. Mutta ensimmäisen viikon jälkeen tajusin, että he lähtivät asuntolasta pois ainakin kahdesti päivässä ilman, että olisivat pyytäneet minua mukaan. Kun kysyin heiltä, mitä he tekivät, he sanoivat että voisin tulla itse katsomaan, jos en kertoisi mitään kenellekään. Menimme läheiseen puistoon ia siellä he näyttivät minulle salaisuutensa. He tupakoivat! Kun yksi heistä kysyi minulta, olinko ikinä koittanut, minun olisi pitänyt vastata: ”Kyllä, kerran ja se oli elämäni noloimpia hetkiä, enkä enää ikinä halua olla tekemisissä tupakan kanssa!”. Mutta niin en todella vastannut. Vastaukseni kun oli: ” Totta kai! Oikeastaan olen polttanut jo jonkin aikaa.” Tämä oli se lause, josta koko homma lähti…   

Jatkuu seuraavassa osassa…. 

English —-

Not all of my decisions in my life were smart, healthy and well thought out. Maybe there was this small wrong one when I was 15 and a schoolmate asked me if I want to have a cigarette.

And Maybe there was this bigger one to decide that it was not the last one.

Up until now I have never spoken about this in the blog.

Yes I’m a smoker! Or better said I was till the February 10th 2017.

But first I want to tell you how I started smoking.

My parents were non-smokers but I have known people who smoke. It was Austria in the 90’s and smoking was more or less allowed everywhere. But my first real memory of considering it was in the age of 13. At this time in my life it was winter and I snowboarded with my friends almost always when having a day off. There was a free bus which drove from our village to the next skiing center and for the first time I was allowed do something without my parents and away from home. A few of my friends where already buying cigarettes at this age (which was not a problem in Austria at that time because we then had these automates without age check) and smoking them on those days we spent far away from home. And here it happened. One of my friends offered me my first coffin nail. I put it in my mouth and took the lighter……. but it didn’t work! This freaking thing wouldn’t light. I tried again and again till my friends started to laugh out loud. “You idiot have to breath in through the cigarette when you are lighting it!” This moment was so embarrassing for me, that when my friends offered me, I didn’t try any after that until I was 15.

At 15-years-old, fresh out of secondary school, the first time I could decide what I would like to learn and to which school I wanted to go. So much freedom! The school I chose was a high school for metal engineering in a village about 30-minute drive from home. Since there was no good public transport possibility and my parents couldn’t drive me every day, I decided to live in the school’s boarding home. By now, you might recognize the pattern. Far away from home, no parents, freedom, for sure Dom is going to do something stupid. When I arrived there, I realized that I don’t know anybody. Nobody of my old school friends had decided to go to this school. After panicking a bit about how I will never find friends here, I got to know my new roommates and with at least with two of them we clicked. But after the first week I realized that they, at least twice a day, went out of the boarding home and never asked me to come with them. As I asked them what they were doing, they said I can come and see for myself if I promise not to say anything to anybody. We went to a park a few hundred meters away from the boarding home and there they showed me their secret. They were smoking! As one of them asked me, if I had ever tried, my answer should have been: “Yes, once. It was one of the most embarrassing moments of my life and I never again want to have something to do with cigarettes!” But it for sure was not. It was: “Absolutely! Actually I’ve smoked already for quite a while.” This was the sentence with which I sold my soul.

Will be continued…

Varmasti enemmän kuin yksi pariskunta on miettinyt kyseistä asiaa. Yhteiset rahat, omat rahat vai jotain siltä väliltä? Meillä asia keskusteliin ja päätettiin kassajonossa Lidlissä tunnettuamme kuukauden.

Olimme Domin kanssa kassalla ja olin maksamassa ostoksia, kun Dom totesi että nyt olisi kyllä hänen vuoronsa maksaa. En tiedä millä matikalla Dom niin laski, koska hän oli juuri edellisenä päivänä ostanut meille auton. Toki jos laskelmiin luettiin mukaan ainoastaan ruoka-ostokset, niin olin tosiaan saattanut maksaa enemmän. Mutta mitä niihin ruoka-ostoksiin lasketaan mukaan? Jos ostaa itselleen suklaalevyn, niin meneekö se kummankin pussista? Entä jos osti suklaalevyn itselleen, mutta toinen syö siitä 2 riviä. Fazerin sinisestä se on 25% . Onko tällöin toinen velvoitettu maksamaan 25% levyn hinnasta? Entä lasten ostokset? Meillä ainakin Domin kanssa on melko usein eri näkemys onko esimerkiksi tytöille uudet mekot tarpeelliset vai vaan kivat. 

Kassajonossa seistessämme totesin Domille, että me ei todellakaan tulla olemaan pariskunta, joka pitää velkakirjaa ostoksistaan. Jaetaan kaikki muu sängystä lähtien, mutta maitopurkkia ostaessa lasketaan kumman vuoro on maksaa. Ei kiitos! Dom oli onneksi kanssani samaa mieltä. Yhteinen perhe, yhteinen koti, yhteiset laskut ja yhteiset tulot. Minä maksan meillä kaikki laskut, mutta Domin tililtä.

Meidän perheessä se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että elämme lähestulkoon Domin rahoilla. Kotiäiti, jolla on miehensä kanssa yhteiset rahat elää joidenkin mukaan miehensä siivellä. Minä olen siis tällä hetkellä tämä siivellä eläjä. Itse en näe itseäni niin, eikä näe miehenikään. Meillä on yhteinen koti. yhteiset lapset ja yhteiset rahat. Toisen meistä on jäätävä kotiin ja toisen tehtävä töitä. Jos Dom olisi jäänyt kotiin. olisin minä tehnyt opintoni loppuun ja palannut työelämään. Me kuitenkin päätimme toisin, koska se oli meille kummallekin luonnollisempi ratkaisu. En minä jäänyt kotiin chillailemaan ja tuhlailemaan Domin tienaamia rahoja. Minä hoidan kodin ja lapset Domin ollessa töissä tai opiskelemassa. Dom taas tienaa rahaa perhettämme varten.

Yhdessä myös päätimme kuinka kauan minä olen kotona. Yhdessä mietimme minkä ikäisenä lasten on hyvä mennä päiväkotiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että en haluaisi laittaa alle 3-vuotiasta päiväkotiin, mutta päätöksen siitä teimme yhdessä. Teimme päätöksen tietoisina siitä, että sinä aikana minun tililleni rahantulo ei ole hurjan suurta.

Melkein kaikesta muusta olemme Domin kanssa vääntäneet, mutta rahasta emme ikinä. Kaikki mitä saadaan on yhteinen saavutus ja kaikki mitä jää puuttumaan on yhteinen menetys.

—- English —-

I’m sure more than one couple has wondered about this very thing. To share finances or not to? Or maybe something in between?

Dom and I were at the checkout at a store and I was about to pay for our purchases when Dom said that it’s he’s turn to pay. I don’t know what kind of math he used to get to this conclusion, after all he had just the previous day bought us a car. Sure, if we only took into account the groceries, then I had paid more. But what do we count in groceries? If one buys a chocolate bar for himself/herself, is it going to be charged from both of them? What if one bought a chocolate bar but the other one eats two rows. If they’re having Fazer’s Blue, it’ll be 25%. Is the 2-row chocolate eater obligated to pay 25% of the price of the chocolate bar? What about the kids’ purchases? At least with Dom and me, we don’t always share the same opinion on whether or not the new dresses for the girls are actually needed or just nice.  

As we stood at the line at the checkout, I told Dom that we are definitely not going to be the couple that keeps a record of who’s bought what. We share everything starting from a bed, but as we’re buying milk, we count whose turn it is to pay. No, thank you! Fortunately Dom agreed with me. We have a family together, we share a home, we share the bills and we share the incomes. I’m the one in our household who takes care of paying the bills, but from Dom’s bank account.

In our family it means that we’re practically almost solely living on Dom’s income. Some people say that a stay-at-home mom, who shares a bank account with her husband, is somehow sponging off. So right now I’m the one sponging off my husband. I don’t see it this way and neither does Dom. We have a home together, kids together and we share our finances. One of us has to stay at home and one of us has to work. Had Dom stayed at home, I would have gladly finished my studies and returned to a working life. However, we decided otherwise because it was a more natural choice for both of us. I didn’t stay at home just to chill and spend all the money Dom has earned. I will take care of the home and the kids while Dom is working or studying. Dom, on the other hand, earns money for our family.  

We also decided together on how long I will be staying home. Together we thought about the age that we think is good for the kids to go to daycare. I’ve always thought that I wouldn’t want to send a kid under 3 to daycare, but that decision we made together. We made the decision knowing that during that time my income wouldn’t be that big.

We’ve argued about pretty much everything else apart from money. Everything we get is a common achievement and everything we lack is a common loss.