30 May Listeria raskausaikana
Odottavia äitejä suositellaan välttämään joitakin elintarvikkeita mm. listeria-vaaran takia. Osa äideistä ovat syömisistään todella tarkkoja, osa noudattaa melko hyvin raskaana oleville tarkoitettuja ohjeita ja osa syö kaikkea välittämättä ohjeista. Riski saada listeriassa on melko pieni, mutta seuraamukset tartunnasta voivat olla sitäkin vakavammat. Vuonna 2016 todettiin vain yksi listeriatapaus raskaana olevalla (yhteensä tapauksia oli 67), joten sairastuminen listeriaan todellakin on harvinaista.
Listeria voi kuitenkin aiheuttaa raskaana olevalla myös sikiön infektoitumisen ja sikiölle seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Listeria voi aiheuttaa keskenmenon, ennen aikaisen synnytyksen, sikiön sairastumisen tai jopa sikiökuoleman. Tauti voi siis olla todella vaarallinen sikiölle, vaikka on myös mahdollisuus, että raskaus jatkuu normaalisti eikä sikiö infektoidu. Vaikka tauti onkin harvinainen, niin yksikin sairastuminen ja sikiökuolema on liikaa. Lapsensa menettäneitä äitejä ei varmasti helpota tieto siitä, että kyseessä oli harvinainen tauti ja on todennäköisempää voittaa lotossa kuin saada listeria. En siis missään nimessä näe turhana paniikin lietsontana sitä, että raskaana olevia kehoitetaan välttämään muutamia elintarvikkeita muutaman kuukauden ajan. Jokainen odottava äiti tekee itse tietenkin päätöksen, mitä suuhunsa laittaa, mutta ainakin heitä on varoitettu välttämään tiettyjä elintarvikkeita.
Amelien raskausaikana pelkäsin listeriaa aivan hysteriaan asti. En syönyt mitään pehmeitä juustoa, edes pastoroituja. En uskaltanut syödä mitään majoneeseja, en syönyt muiden tekemää salaattia (koska en voinut tietää olivatko salaatit hyvin pestyjä), en syönyt lounasbuffeteissa, en ottanut ravintoloissa tuoreita vihanneksia lautaselleni, lista jatkuisi loputtomiin, jos kertoisin kaiken mitä vältin ensimmäisessä raskaudessa. Neuvolan listan lisäksi lisäsin vielä itsekin listaan paljon asioita ja se homma meni totaalisesti överiksi, olin hysteerinen. Estellan raskausaikana homma rauhoittui jo huomattavasti. Vältin neuvolassa kiellettyjä elintarvikkeita ja uskalsin syödä myös muiden tekemää salaattia sekä kävin syömässä myös lounasbuffeteissa, heh. Kolmannen kohdalla olen taas hieman rentoutunut lisää, mutta toki edelleen vältän esimerkiksi raakaakalaa, rakaa lihaa, pastoroimattomia maitotuotteita, pesen hyvin salaattini yms, mutta en ole hysteerinen.
Jos haluaisin olla varma, että en milloinkaan saa listeriaa pitäisi minun lopettaa syöminen kokonaan. Vauva sekä minä tarvitsemme monipuolista terveellistä ruokavaliota, mikä sisältää riskin listeriasta, koska lähes mistä vain voi listerian saada. Vältän elintarvikkeita, mitkä ovat suuren riskin elintarvikkeita, mutta syön silti rennosti ja yritän olla liikaa miettimättä. Tiesitkö muuten, että 1990- luvulla Suomessa oli kaksi suurta listeriaepidemiaa ja ne olivat lähtöisin meijerivoista. Jos siis haluaisin varmasti välttyä listerialta, niin pitäisi minun lopettaa syöminen kokonaan, mutta sekään ratkaisu pidemmän päälle tuskin olisi kovin hyvä minulle tai lapselle. Uskon, että on hyvä noudattaa neuvolasta saatuja ohjeita, mutta hysteria taas ei auta ketään. Voin toki pelätä loppuraskauden listeriaa, koska sen saaminen on mahdollista tai nauttia raskaudesta, syödä fikususti ja pitää se tosiasian mielessä, että vaarallisempaa on ylittää katu kuin syödä normaalisti.
Tämä on ensimmäinen raskaus, missä minulta on listeriavasta-aineet ja kyllähän se välillä mielessä käy, että mitä jos. Tiedän kyllä olevan todella epätodennäköistä, että minulla listeria olisi, mutta kyllähän sitä tulosta silti välillä miettii. Vasta-aineet otettiin siis vain varmuuden vuoksi, joten kaiken järjen mukaan näytteen pitäisi olla täysin ok, mutta silti se mietityttää.
LUE MYÖS
MILTÄ TUNTUU, ETTÄ EN MILLOINKAAN SAA POIKALASTA
RASKAUS, PIENET LAPSET JA PARISUHDE
ONNELLISEN PARISUHTEEN AVAIMET
KUTSUITKO TOISTA HUOMIONHAKUISEKSI? EIKÖHÄN ME KAIKKI OLLA.
SEURAA MEITÄ ♥
Äitinä olen tuntenut enemmän huolta ja pelkoa rakkaideni puolesta kuin koskaan aiemmin. Tänään oli yksi niistä päivistä, kun olen itkenyt vähän väliä, ollut huolissani, ollut peloissani ja vain rukoillut pikkutyyppieni puolesta. Meillä on kolme pientä aarretta (joista yksi on vielä vatsassa), eikä yhtäkään ylimääräistä. Kolme pientä aarretta, joita rakastamme Domin kanssa niin paljon ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Kolme pientä aarretta, joiden vuoksi olemme valmiita tekemään mitä tahansa. Kolme pientä aarretta, joita emme kuitenkaan voi kasvattaa kuplassa. 
Tänään on ollut yksi niistä päivistä, kun olen ollut suoraan sanottuna ahdistunut siitä, että en yksinkertaisesti pysty suojelemaan lapsiani kaikelta pahalta. En pysty suojelemaan heitä jokaiselta kolhulta. Vaikka kuinka haluaisin pystyä suojelemaan heitä aina kaikelta en yksinkertaisesti pysty, se jos mikä tuntuu aivan äärettömän pahalta. En pysty suojelemaan heitä jokaiselta kolhulta, mutta pystyn itkemään heidän kanssaan, pystyn nauraamaan heidän kanssaan, pystyn keskustelemaan heidän kanssaan, pystyn puhaltamaan pintanaarmuja ja pitämään sylissä. Ennen kaikkea pystyn rukoilemaan heille varjelusta ja olemaan läsnä heidän jokaisessa ylä- ja alamäessä. 
Enemmän kuin mitään haluaisin kokea jokaisen naarmun ja pahanolon lasteni puolesta. Toivoisin heille hyviä ihmissuhteita, mitkä opettavat heille empatiaa, epäitsekkyyttä, rakkautta, anteliaisuutta ja toisten kunnioittamista. Toivoisin lasteni välttyvän jokaiselta pahalta mieleltä ja haluaisin olla aina paikalla, kun he tarvitsevat jonkun kuivaamaan kyyneliään. Samalla kuitenkin tiedostan, että päivä päivältä he kasvavat ja välillä he menevät myös ilman äitiä. Ajatus siitä, kun kyyneleet valuvat pitkin lasteni poskia ja äiti ei olekaan parin metrin päässä lohduttamassa, tuntuu aivan liian pahalta. Nämä kolme pikkutyttöä ovat niin äärimmäisen rakkaat minulle, että varmasti lopunelämääni tulen kokemaan suuren rakkauden lisäksi myös huolta ja pelkoa. Jos en vielä maininnut, niin meidän tytöt ovat ihan mahtavia ja olen ihan tajuttoman ylpeä saadessani kutsua itseäni heidän äidikseen.
Olin nuorena melko mustavalkoinen ja naiivi. Kantapään kautta olen oppinut, että ne asiat mitä tiesin, niin ainoastaan luulin tietäneeni. Olen joutunut kerta toisensa jälkeen nöyrtymään ja toteamaan, että olen ollut monissa asioissa väärässä. Olen joutunut pyytämään anteeksi omia sanojani ja käytöstäni. Olen oppinut, että vaikka kuulet joltain faktatietoa toisista ihmisistä, niin he tietämisen sijaan vain ehkä luulevat tietävänsä. Olen oppinut olemaan kriittisempi, mitä kuulen muiden ihmisten puhuvan muista ihmisistä. Olen oppinut, että itseni lisäksi täällä maapallolla tallaa myös paljon muita ihmisiä, jotka luulevat, että tietävät.
Ennen kuin voimme oppia uutta meidän on oltava avoimia sille ajatukselle, että tietomme saattaa olla pelkkää luulemista. Jos haluamme pitää siitä kiinni, että olemme aina oikeassa, niin se estää oppimista. Jos jotain hyvää tarvitsee etsiä omista kämmäilyistään elämäni aikana, niin sen, että olen joutunut liian monta kertaa näkemään luulleeni tietäväni. Sehän on alku oppimisille, että tiedostaa mahdollisuuden väärässä olemisesta. Parisuhteessa tilanteita, joissa täytyy myöntää olleensa väärässä tulee melko usein, mutta siitä alkaa myös parisuhteessa paremman alku. Kaikki me välillä kämmätään, mutta elämä jatkuu ja seuraavalla kerralla voidaan tehdä paremmin, koska opittiin edellisestä kerrasta. Oikeastaan on aika lohduttavaa tajuta, että se on ihan fine, että joskus elämässä luulee tietävänsä jotain vaikka ei tiedä. Tärkeintä on, että huomattuaan sen toimii oikein ja yrittää seuraavalla kerralla toimia paremmin.
Estellan raskausaikana pieni synnytyspelko alkoi jälleen nostaa päätään. Amelien synnytys oli mennyt liian hyvin. Voisiko vielä toinenkin synnytys mennä yhtä hyvin. Toki synnytys sattui, mutta se kipu oli jotenkin ns. luonnollista kipua (vaikka ensimmäinen synnytykseni olikin käynnistetty ja silloin supistukset huomattavasti rajumpia ja tulivat tiheämmin). Pelkäsin synnytystä ja raskauden edetessä huomasin stressaavani enemmän ja enemmän lähenevää synnytystä. Estellan synnytys oli vieläkin helpompi kuin Amelien. Lähdimme sairaalassa käymään vaan varmuuden vuoksi ja parin tunnin sisällä neiti oli jo ulkona. Jos olisin ollut kotona niin kauan kuin pystyin, niin pikkukakkonen olisi syntynyt eteisen lattialle tai vähintään autoon. Dom on myöhemmin pari kertaa sanonut, että meikä on kauemmin vessassa asioilla kuin synnyttämässä. Minulla on siis takana kaksi synnytystä, mitkä mielestäni kumpikin ovat menneet paremmin kuin hyvin. Olemme kummatkin vauvan kanssa voineet hyvin ja toipumiseni on ollut todella nopeaa. Miksi ihmeessä siis taas stressaan synnytystä?
Kukaanhan ei ole luvannut minulle, että kolmas synnytys menisi yhtä hyvin kuin kaksi edellistä. Itse asiassa tuntuu jopa mahdottomuudelta, että yhdelle ihmiselle voisi sattua vielä kolmannenkin kerran näin helppo synnytys. Hävettää ehkä hieman myöntää näiden hyvien kokemusten jälkeen, mutta oikeasti minua pelottaa synnytys. Kipu ei ole se asia, mitä pelkäisin eniten. Kipu on vain kipua ja loppuu ajallaan, mutta sen sijaan pelkään komplikaatioita. Pelkään sitä, että oma henkeni tai vauvamme henki on vaarassa. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin vain vauvan puolesta, mutta nyt jo kahden pienen lapsen äitinä olen alkanut pelkäämään myös omasta puolestani. Mitä, jos kaikki ei menekään niinkuin pitää? Turhahan tätä asiaa on stressata, koska tämä on yksi niistä miljoonista asioista minkä kulkua en yksinkertaisesti voi itse päättää. Silti huomaan varsinkin öisin herätessä miettiväni tulevaa syksyä ja synnytystä. Kummatkin synnytykseni ovat olleet todella nopeita. Ehdimmekö tällä kertaa edes sairaalaan? Faktahan on, että meiltä sairaalaan ajaa runsas 10min, joten uskon ihan hyvin sinne ehtivämme, mutta jostain syystä aivoni ovat taas alkaneet pohtimaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
Kaksi päivää ennen juhlia Amelielle tuli mieleen, että hän haluaa hyvät ystävämme Dinan ja Matiaksen esittävän lauluesityksen heidän synttäreillään. Tuumasta toimeen neiti soitti Dinalle ja kysyi voisiko hän laulaa ja Matias soittaa nokkahuilua (saksofoni ja nokkahuilu menivät neidillä ilmeisesti sekaisin). Lyhyestä varoitusajasta huolimatta he lupautuivat laulamaan. Seuraavana päivänä hän kysyi voisimmeko hankkia myös savukoneen, mutta valitettavasti jouduimme antamaan hänelle kieltävän vastauksen, heh. Syntymäpäiväaamuna häntä odotti kuitenkin iloinen yllätys nimittäin Oma ja Opa olivat savukoneen sijasta ostaneet neidille oman saippuakuplakoneen, mikä sitten synttäreillä laitettiin päälle lauluesityksien ajaksi. 
Hyvä ystävämme Demi kävi pari päivää ennen synttäreitä juttelemassa tyttöjen kanssa millaisia toiveita heillä olisi kakun suhteen. Estellan toive oli hyvin yksinkertainen nimittäin pelkkä kakku riitti hänelle. Amelie puolestaan suunnitteli Demin kanssa yhdessä minkälainen kakku olisi paras. Amelie päätyi kukkakakkuun ja Demi olikin leiponut tyttöjen juhlapäiväksi kaksi aivan ihanaa kakkua, mitkä olivat aivan luvattoman herkullisen makuisia. 
Tyttöjen päivä oli aurinkoinen, lämmin, täynnä naurua ja herkkuja. Laitoimme pihaan pienen uima-altaan, missä lapset saivat hieman vilvoitella sekä olimme täyttäneet muutamia vesi-ilmpalloja, mitä lapset saivat heitellä. Tytöt nauttivat päivästään todella paljon ja täytyy kyllä sanoa, että niin nauteimme me aikuisetkin. Synttärit olivat juuri sellaiset kuin toivoimme. Kiitokset vielä kaikille vieraille, te teitte päivästä täydellisen. Olimme todella iloisia nähdessämme teistä jokaisen tyttöjemme juhlissa!
En ehtinyt stressata rakenneultraa ennen kyseistä aamua, koska koko viikon oli ollut niin paljon kaikkea tekemistä ja tyttöjen juhlien suunnittelua. Vasta sinä samana aamuna alkoi iskeä pieni stressi ultrasta ja päässä pyöri monia ajatuksia sekä pelkoja. Olin ollut ennen tätä ultraa kaksi kertaa ollut rakenneultrassa, missä kaiken on todettu olevan normaalisti, voisiko vielä kolmannenkin kerran käydä samanllain? Olisipa siellä tullut mitä uutisia tahansa, niin ei se olisi vaikuttanut siihen kuinka odotettu, rakastettu, toivottu ja tervetullut juuri tämä pieni on perheeseemme. Tottakai sitä silti vanhempana toivoo lapsilleen kaikkea parasta, joten tuskin on mikään yllätys, että varmasti jokainen vanhempi toivoo kuulevansa lapsellaan olevan kaiken hyvin ja lapsen olevan terve. 
Meillä oli aivan ihana kätilö, joka selitti koko ultrauksen ajan mitä hän katsoo tai mittaa. Hän kertoi kaikki mitat meille ja esitteli eri ruuminosia, vähän väliä kätilö sanoi sanat :” tämäkin näyttää täysin normaalilta.” Kätilö otti ultran aikana myös 4-D ultraa, missä saimme nähdä pikkuneidin kasvonpiirteitäkin. Kätilö oli koko ultrauksen ajan aivan supersydämellinen ja etsi hyviä kuvakulmia neidistä, mistä sai otettua meille myös kotiinvietäväksi ihania kuvia nuorimmasta perheenjäsenestämme. Amelie oli hieman pettynyt ettei rakenneultrassa selvinnyt hiustenväriä, heh. 
Rakenneultrassa kaikki oli siis niin hyvin kuin voi olla, vaikka hiustenväri jäikin edelleen mysteeriksi. Ultrassa selvisi myös syy sille, että beibin liikkeet tuntuvat todella selkeästi ja ovat jo jonkun aikaa näkyneet vatsan päältä, nimittäin istukka sijaitsee tällä kertaa takaseinämässä eikä ole vaimentamassa potkuja. Oli ihana nähdä pikkuneitiä enkä malta odottaa, että saamme tutustua häneen myös vatsan ulkopuolella. 
Me ollaan Domin kanssa oltu runsas kaksi vuotta naimisissa ja voin rehellisesti todeta, että meidän avioliitto paranee kyllä vanhetessaan. En usko, että meistä kumpikaan missään nimessä haluaisi yhteiselomme alkuaikoja takaisin. Kiireisestä arjesta huolimatta me ollaan haluttu satsata meidän avioliittoon ja se on tuottanut tulosta. Me ollaan näiden vuosien aikana opittu tuntemaan toisiamme paremmin sekä olemaan paremmat puolisot toisillimme. Ollaan kumpikin kasvettu ja edelleen pidetty se sama fiilis, että avioliitto menee aina johonkin suuntaan, joko parempaan tai huonompaan. Suunta riippuu meidän asenteista, prioriteeteista, teoista ja sanoista. Välillä otetaan takapakkia, mutta sitten muistetaan taas kuinka tärkeää on satsata entistäkin enemmän meidän avioliittoon ja priorisoida aikaa sille!
Välillä me ollaan onnistuttu priorisoimaan paremmin meidän avioliitto ja välillä huonommin. Välillä ollaan kumpikin todella hyviä palvelemaan toisiamme ja välillä kiireiden iskiessä päälle sitä kiristyy kummankin hermot. Erimielisyyksistä huolimatta koen meidän avioliiton olevan hyvä ja reilu, koska me keskustellaan asioista paljon. Lähiaikoina me tehtiin yksi suuri muutos, mikä ollaan koettu todella hyväksi. Mehän ollaan aika onnekkaita, koska meidän lapset nukkuvat yönsä putkeen ja menevät yöunille viimeistään kahdeksan aikaa. Meillä on siis joka ilta aikaa treffeille (kotona, emme tietenkään jätä lapsia yksin kotiin ja lähde muualle), jos me vaan otetaan se aika. Jossain vaiheessa me kuitenkin huomattiin, että liian usein me jumitettiin puhelimien kanssa tai tehtiin työjuttuja. Työjutut toki on tärkeitä, mutta ei missään määrin meidän avioliittoa tärkeämpiä. Päätettiin siis pyhittää hetki tyttöjen mentyä nukkumaan vain toisillemme. Emme halua antaa niitä viimeisiä väsyneitä hetkiä toisillemme, vaan ne parhaimmat kun ollaan vielä pirteitä. Tämä on ollut yksi tärkeä juttu meidän parisuhteessa, minkä vaikutuksen todellakin huomaa. Keskustelu, läheisyys ja yhteinen aika on ihan supertärkeitä ja se aika on vaan otettava. Meillä se aika on iltaisin ja toki välillä lähdemme esim. treffeille, kun vanhempani hoitavat tyttöjä. Yksittäiset treffit eivät kuitenkaan riitä, vaan treffit pitäisi olla joka päivä!
Tällä hetkellä koemme siis koko homman pyörivän hyvin, mutta emme missään nimessä pidä sitä itsestään selvyytenä. Tiedostamme kumpikin, että elämässä tulee muutoksia ja niihin pitää mukautua ja tehdä uusia muutoksia rutiineissa sitä mukaan. Voi olla, että meidän kolmas neitimme ei nuku iltaisin yhtä aikaisin ja tällöin pitää miettiä, milloin otamme sen kahden keskisen ajan. Mutta juuri nyt homma toimii näin ja muutoksien tullessa katsotaan uudestaan, miten hommat järjestetään.
Olemme käyneet lukuisia keskusteluja aiheesta Domin kanssa ja miettineet, kuinka voisimme lisätä lapsen turvallisuutta hänen liikkuessa enemmän yksinään ilman meitä vanhempia. Tietenkin vanhempina olemme opettaneet lapsillemme kuinka varotaan autoja, käytetään suojatietä ja kuljetaan tien reunassa yms. Mutta on niin paljon, mitä ei voi ennakoida. Vaikka luottaisimme pienten lastemme käyttäytyvät hyvin, niin emme voi olla varmoja, että kaikki aikuiset ihmiset käyttäytyisivät hyvin. Olemme useasti keskustelleet Domin kanssa siitä kuinka puhelin tavallaan toisi lapsille turvallisuutta, mutta toisaalta puhelin pienellä lapsella lisää myös turvattomuutta. Alueellamme asuu todella paljon lapsia, joista suurin osa kävellessään/polkiessaan pyörällä kouluun käyttävät matkan aikana puhelinta, jolloin puhelin luonnollisesti turvallisuuden sijaan lisääkin riskiä esim. jäädä auton alle. En muutenkaan ole aivan vakuuttunut siitä, että seitsemän vuotias tarvitsisi älypuhelinta. Aikuisetkaan eivät tunnu handlaavan älypuhelimen käyttöä, niin kuinka ihmeessä voisimme vaatia sitä pikkuihmisiltä. Kuinka moni aikuisista käyttää puhelinta ajaessaan ja lisää suuresti onnettomuusriskiä näin? Kuinka moni pikkulapsi ei ehkä huomaa katsoa autoja katsoessaan puhelintaan? Onhan puhelimessa toki omat hyvätkin puolensa, nimittäin sillä saa yhteyden läheisiin. 
Syy miksi minä halusin ehdottomasti, että lapsella koulun alkaessa olisi puhelin, on nimenomaan siksi, että minä saan lapseen yhteyden ja hän minuun.
Kellossa on paljon myös muita toimintoja, mitä halutessaan voi käyttää. Kellossa on myös GPS- seuranta, minkä käyttöönottamista olemme myös miettineet useammalta kantilta. Tällä hetkellä olemme todenneet, että emme halua seurata lapsemme menoa GPS-seurannan avulla. Meidän perheessä kellosta käyttöön tulevat toiminnot ovatkin siis itse aika, soittomahdollisuus minulle ja Domille sekä mahdollisuus soittaa Amelielle, ääniviestit joita kellon avulla myös pystyy lähettämään ja tietysti hätätilanteen tullessa kellosta löytyy myös hälytysnappi. Mutta nyt kello toimii vielä ainoastaan normaalina kellona ja nautin vielä vuoden verran siitä ajatuksesta, että saan saattaa Amelien esikouluun ja hakea hänet sieltä! 