Olimme lähdössä juuri kaupunkiin ja laittamassa kenkiä jalkaan, kun keskustelimme hyvän ystäväni kanssa toisten ihmisten auttamisesta ja vieraanvaraisuudesta. Mitä se oikeastaan on? Olenko minä vieraanvarainen tai autanko muita ilman, että odotan vastapalveluksia?

Itse mukavuudenhaluisena ihmisenä tykkään hengata minulle läheisten ihmisten kanssa ja toki parhaani mukaan autan heitä, mikäli he apua tarvitsevat. Mutta entä tuntemattomat? Luulin parhaani mukaan auttavani myös tuntemattomia, mutta ystäväni sanat pysäyttivät minut todella. Hän kertoi Californiassa ollessaan miettineensä paljon ihmisten auttamista. Autammeko me ihmisiä vain, kun meillä on ylimääräistä? Vai annammeko todella omastamme? Keskustelusta asti olen pyörittänyt näitä kysymyksiä päässäni ja todennut, että minä autan helposti vain ylimääräisestä. Autan, jos minulla on ylimääräistä. Annan takin pois, koska en enää itse sitä käytä. Entä jos omistan kaksi takkia ja kumpikin on lempparitakkini, antaisinko toisen jollekin, jolla ei ole yhtään? Olenko valmis antamaan omastani, vaikka se olisi pois minulta?

Liian helposti ajattelen, että oma rahatilanne ei ole paras mahdollinen, joten en pysty auttamaan muita. Se on niin valetta. Jos minulla on katto pääni päällä, ruokaa ja vaatteita täynnä oleva vaatekaappi, niin ei ole yhtäkään tekosyytä miksi en pystyisi antamaan omastani muille.Jokainen meistä voi auttaa. Jos en pysty auttamaan rahallisesti, niin voin antaa aikaani jollekin sitä tarvitsevalle? Voi kuinka helposti itse vedän, äiti-kortin ja kerron elämäni olevan niin kiireistä. Elämä on priorisointia. Olenko valmis luopumaan omasta ajastani antaakseni aikaani, jollekin joka sitä tarvitsisi. Ajan antaminen toiselle on yksi suurimmista uhrauksista, koska aikaa minulle ei voida antaa takaisin. Olenko siitä huolimatta valmis antamaan aikaani vain toisten ihmisten auttamiselle ilman, että saan mitään takaisin? Olenko valmis auttamaan ilman, että saan rahallista korvausta? Olenko valmis auttamaan ilman, että kukaan saa tietää siitä? Olenko valmis auttamaan, vaikka on riski, että joku käyttäisi kiltteyttäni hyväkseen? Olenko valmis auttamaan, vaikka se tarkottaisi oman elintasoni laskemista? En ehkä ole ollut, mutta haluan olla ja haluan pyrkiä kohti sitä!

Älä sano, että tiedät miltä tuntuu olla yksinhuoltaja, jos et tiedä. Se, että puolisosi tekee paljon töitä ja hoidat lapsesi suurimmaksi osaksi yksin ei tee sinusta yksinhuoltajaa. Se, että olet viikon yksin puolisosi ollessa työmatkalla, ei tee sinusta yksinhuoltajaa. Se, että puolisosi tekee lähes kellon ympäri töitä, ei tee sinusta yksinhuoltajaa. Tiedät, ehkä miltä tuntuu hoitaa lasta yksin, mutta et tiedä millaista on olla yksinhuoltaja.Yksinhuoltajat eivät vain hoida lapsiaan yksin, he huolehtivat myös kaikesta muusta yksin. Kun puolisosi on töissä, hän ansaitsee rahaa ja ehkä mahdollistaa sinun kotona olemisen. Kun yksinhuoltaja hoitaa lapsensa kotona, hän kantaa yksin taloudellisen vastuun, kukaan muu ei tienaa rahaa hänelle ja hänen lapsilleen. Yksinhuoltaja ei katso kelloa tai laske öitä, koska puoliso tulee takaisin kotiin. Ei, hän on yksin.

Ehdin asumaan yksin Amelien kanssa runsaan vuoden ennen kuin Dom astui elämäämme. Sinä aikana muistan monet kerrat, kun ystäväni lähtivät puistosta iltapäivällä lapsineen kotiin odottamaan perheen isää, joka oli tulossa töistä. Minäkin nappasin Amelien syliini ja kävelin kotiin, mutta meidän perheessä ei sillä hetkellä ollut isää, jota odottaa kotiin. Voin sanoa olleeni yksi onnekkaimmista yksinhuoltajaäideistä, sillä minun perheeni ja ystäväni tukivat minua 110% ja olivat todella aktiivisesti minun ja Amelien elämässä. He kävivät meillä päivittäin, he soittelivat minulle, he iloitsivat Amelien uusista taidoista aidoisti, he antoivat minun itkeä heidän olkapäätään vasten ja he oikeasti kulkivat vierellämme koko ajan.  Siitä huolimatta itkin monet kerrat, etten voinut katsoa kelloa ja odottaa puolisoani kotiin. Itkin monet kerrat, etten voinut lähettää viestiä puolisolleni viestiä, mitä olimme Amelien kanssa tehneet. Itkin monet kerrat, ettei minulla ollut vierellä puolisoa, joka olisi murehtinut kanssani raha-asioista. Yksinhuoltajuus on niin paljon muutakin, kuin yksin lapsista huolehtimista.Te yksinhuoltajaäidit – ja isät, en voi sanoin kuvailla kuinka paljon arvostan ja kunnioitan sitä, että teette kaiken yksin. Vanhemmuus ei ole helppoa, vaikka vastuuta on jakamassa kaksikin vanhempaa. Saati sitten, kun olet täysin yksin. Iso tsemppi ja kunnianosoitus teille kaikille, jota hoidatte kaiken yksin.

LUE MYÖS

OLISINPA TIENNYT, ETTÄ JONAIN PÄIVÄNÄ OLEN ONNELLINEN

TAVOITTELENKO JOTAIN MITÄ EI OLE OLEMASSA

RASKAUS, PIENET LAPSET JA PARISUHDE

MITEN SAADA VAUVA NUKKUMAAN?

SYNNYTYSTARINA

SEURAA MEITÄ  ♥

FACEBOOK INSTAGRAM

Kannattaako lapselle ottaa vakuutus?

Mikäli hiekkalaatikon reunalla olevia keskusteluja ja vauvapalstaa on uskominen, niin tämä kysymys pyörii tasaisin väliajoin vanhempien mielessä. Se ei toki ole yllätys, sillä mitä tulee lasten sairasteluun, niin jokainen vanhempi haluaa saada lapselleen parasta hoitoa. Onko Suomen terveydenhuolto riittävä vai kannattaako lapselle ottaa vakuutus?

Kahden vakuutetun lapsen äitinä arvaatte ehkä oman kantani. Miksi sitten olen tähän ratkaisuun päätynyt? Amelien synnyttyä otin vakuutuksen täysin mukavuussyistä. En halunnut joutuvani jonottaa sairaan lapsen kanssa tunti tolkulla päivystyksen aulassa muiden sairaiden ihmisten kanssa. Toki on täysin paikkakunnasta riippuvaa, kuinka nopeasti pääset lääkärin vastaanotolle. Ottaessani Amelielle vakuutuksen syynä ei siis ollut, että pelkäisin julkisen terveydenhuollon olevan huonoa. Tuntui vain paljon helpommalta käydä yksityisellä. Amelien vauva-aikana asuimme isommalla paikkakunnalla, jossa yksityiselle lääkärille sai ajan vain tunnin varoajalla, joten valitsin lähes aina yksityisen julkisten tuntien odottamisen sijaan.kannattaako lapselle ottaa vakuutusKaksi vuotta sitten Amelien nielurisat turposivat ja alkoivat vuotamaan verta. Menimme päivystykseen ja kuuntelin, kun vieressä oleva nainen kertoi ettei Suomessa enää hoideta ihmisiä, vaan vuorossa oleva lääkäri lähettää kaikki kotiin odottamaan voinnin paranemista. Ei luonut kovin hyvää fiilistä siinä vaiheessa. Ilokseni täytyy todeta, että meidän käyntimme jälkeen jäi hyvin erilainen fiilis. Lääkäri järjesti päivystysajan nielurisojen poistoon ja koimme, että meidän neiti oli todella turvallisissa käsissä. Itse operaatio hieman jännitti, koska se oli ensimmäinen kerta, kun Amelie nukutettaisiin julkisella puolella. Amelie oli nukutettu kaksi kertaa aiemmin ja tällöin olin saanut pitää häntä sylissäni kunnes hän nukahti. Luin netistä, ettei julkisella puolella olisi samaa käytäntöä. Tilannetta ei varmasti helpottanut se, että olin tällöin myös raskaana ja ilmeisesti myöskään raskaana olevia ei tilanteeseen päästetä. Operaatio aamuna kysyin anestesialääkäriltä saisinko olla nukutuksessa mukana ja vastasi myöntävästi raskaudestani huolimatta. Koko henkilökunta oli todella ystävällistä ja minulla ei ole ainuttakaan pahaa sanaa koko päivästä. He ottivat Amelien ihan superhyvin huomioon ja kertoivat kokoajan, mitä seuraavaksi tekevät. Tämän lisäksi lähes kaikki muutkin kokemuksemme julkisesta terveydenhuollosta ovat hyviä.kannattaako lapselle ottaa vakuutus

Mutta….

Toinen tarinani julkiselta puolelta oli tänä keväänä. Estellalla oli ollut useampi korvatulehdus ja hänelle oltiin määrätty viisi erilaista antibioottia. Paikkakunnallamme ei saa yksityiselle korvalääkärille aikaa samalle päivälle, joten jouduimme aina turvautumaan päivystykseen. Estella huusi kuin syötävä ja pari kertaa pääsimme suoraan jonojen ohi, koska hän kuulosti niin kivuliaalta. Aina sama juttu, korvaan ei näe ja luultavasti se on tulehtunut, vaihdetaan antibioottia ja helpotetaan lääkkeillä kipua. Aina antibiootin aloitettuani varasin ajan kolmen viikon päähän erikois korvalääkärille, mutta sinne asti ei vaan koskaan päästy, koska korva ei parantunut. Taas oli yksi antibiootti loppunut ja Estella huusi taas kovaa kipua. Tällöin korva alkoi myös vuotamaan verta ja suuntasimme uudelleen lääkäriin. Vihdoin aivan ihana lääkäri terveysasemaltamme kirjoitti kiireellisen lähetteen erikois korvalääkärille ennen uuden antibiootin aloittamista. Soitin samana päivänä korvapolille ja kysyin, koska aika mahtaa olla. Mutta tämä korvalääkäri oli päättänyt vaihtaa kiireellisyysluokitusta ja saimme ajan yli kuukauden päähän. No, en väitä että jatkuva korvakierre olisi hengenhätä tai veren tulo korvasta olisi aina todella vakavaa, mutta äitinä voin sanoa että oman lapsen kipua on järkyttävä katsoa. Vakuutus tai ei, niin olisin marssinut yksityiselle. Soitin yksityiselle ja sain ylimääräisen ajan. Pääsimme korvalääkäriin, joka järjesti seuraavalle aamulle korvienputkitusajan. Homma hoidettu ja sen jälkeen ei pikku neidillämme ole korvatulehdusta ollut. Tällöin en olisi voinut olla kiitollisempi, että meillä on vakuutus lapsillamme juuri tällaisten tilanteiden varalle. Joten kyllä, aiomme jatkossakin pitää vakuutukset!

On tehty tutkimuksia, jotka osoittavat metsän olevan mahtava stressilääke. Useamman tutkimuksen mukaan metsässä hengailu laskee sydämen sykettä ja vähentää lihasjännitystä. Tähän aikaan vuodesta metsät notkuvat myös ilmaista superfoodia, mustikoita, jotka ovat myöskin erinomaisia terveydellemme. Tekosyiden keksimisen sijaan miksei metsään pysty menemään, kannattaakin siis pakata eväät mukaan ja suunnata hyvällä porukalla kohti stressitöntä elämää superfoodien ympäröimänä. lievittää stressiäMikäli tykkäsit viime kesänä Pokemon Go:sta, niin suosittelen siitä metsän omaa live-versiota: sienestämistä. Et voi pettyä! Tämä versio Pokemon Go:sta on vieläpä vähän upgradattu, nimittäin “pelin” päätyttyä et ole tyhjin käsin (mikäli olit siinä hyvä), vaan voit tehdä ruokaa löytämistäsi sienistä. Samoin kuin Pokemon Go:ssa osa sienistä on harvinaisempia kuin toiset, joten kannattaa olla nopea ja lähteä mahdollisimman pian sienestämään ettei naapurisi ehdi poimimaan kaikkia harvinaisia ennen sinua. Sehän nimittäin harmittaisi!lievittää stressiäVietimme tämän päivän metsässä perheenä siskoni perheen ja vanhempieni kanssa. Enkä varmasti valehtele, kun sanon, että nautimme kaikki siellä olosta. Ei stressiä, melua tai kiirettä, vaan yhteistä aikaa rakkaiden ihmisten kanssa luonnosta nauttien. Ajaessamme kotiin todettiin taas kerran Domin kanssa, että aivan liian harvoin käydään metsässä. Siitähän pitäisi tehdä vähintään joka viikkoinen tapa. Onneksi ensi viikolla asumme niin lähellä metsää, että voimme tehdä metsässä lenkkejä koska tahansa. lievittää stressiä

Käymme usein Domin kanssa keskustelua siitä millaisia vanhempia haluamme olla. Tietenkin haluamme olla sopiva sekoitus rajoja ja rakkautta, haluamme olla rakastavia ja läsnäolevia vanhempia, jotka kannustavat lapsia myös epäonnistumaan. En tarkoita, että toivoisin lapsieni epäonnistuvan tai tekevän virheitä, en tietenkään. Mutta valitettavasti ne kuuluvat elämään eikä niitä tarvitse pelätä. Vaikka haluaisinkin varjella tyttäreni jokaiselta vastoinkäymiseltä, en kuitenkaan sitä pysty tekemään. Mielestäni on hyvä uskaltaa epäonnistua. Jos ei uskalla epäonnistua uskaltaako edes yrittää?epäonnistuaTästä on siis kyse, kun kerromme Domin kanssa haluavamme kannustaa lapsiamme epäonnistumaan. Haluamme kannustaa heitä yrittämään, vaikka olisi suuri riski epäonnistua.  Epäonnistuminenhan on vain merkki yrittämisestä. Haluamme lastemme tietävän, ettei epäonnistuminen ole maailmanloppu, vaan se kuuluu elämään. Sen sijaan että kehuisimme aina heidän hyviä saavutuksiaan pyrimme kehumaan heidän harjoitteluaan. Kerromme myös avoimesti omista epäonnistumisistamme. Ameliesta on hauskaa kuulla äidin ja iskän höpsöistä epäonnistumisista lapsina. Hän tietää, että hänen vanhemmatkaan eivät ole täydellisiä, vaikka pari päivää sitten sanoikin, että iskä on maailman vahvin mies. Taisimme poksauttaa pienen tytön kuplan kertomalla ettei iskä valitettavasti ole maailman vahvin mies. ” Ei se haittaa, tärkeintä ei ole voitto vaan reilu peli,” lohdutti meidän pieni Amelie iskää. epäonnistuaJa niinhän se on. Tärkeintä ei ole onnistuminen vaan reilu peli. Epäonnistuminen on ihan fine ja meidän perheessä saa ja kuuluukin epäonnistua, koska sehän kertoo vain yrittämisestä. Haluamme olla perhe, missä ei tarvitse pelätä yrittämistä tai siis epäonnistumista. Olimme hyvin lähellä olla aloittamatta tätä blogia, koska pelkäsimme epäonnistuvamme.  Kuinka monia asioita elämässämme jätämme tekemättä, koska pelkäämme epäonnistuvamme? Mitä jos joku meidän läheinen ihminen pelkää epäonnistuvansa? Voisimmekohan luoda ympärillemme ilmapiiriä, jossa hyväksymme epäonnistumisen? Emme nauraisi epäonnistumisille, emme pilkkaisi toisten epäonnistumisia, emme joukkolynkkaisi somessa toisten epäonnistuessa, vaan tsemppaisimme toisiamme eteenpäin ja antaisimme luvan epäonnistumisille! Suurin osa meistä on tehnyt virheitä ja epäonnistunut. Jos onnekkaana et milloinkaan ole tehnyt virheitä tai epäonnistunut, niin voit silti hyväksyä toisten epätäydellisen elämän. Täällä ruudun takana ainakin kirjoittelee yksi epätäydellinen tyyppi, joka mitä luultavimmin tulee jatkossakin epäonnistumaan, mutta myös yrittämään. Ensi kesäksi meillä on yksi iso unelma ja tiettekö mitä? Me lähdettiin Domin ja mun ystävien kanssa toteuttamaan sitä!epäonnistua“Your mistakes don´t define your charecter. It´s what you choose to do after you have made the mistake that makes all the diffenrence.”

 

Minut taidetaan edelleen laskea nuoreksi äidiksi, vaikka en itseäni kovin nuoreksi äidiksi enää mielläkään. Olinhan viisi vuotta nuorempi, kun esikoiseni syntyi. Tuolloin minut laskettiin vielä teiniäidiksi. Siitä lähtien minulle on monta kertaa neuvolassa kerrottu, että nuorilla äideillä useimmiten tulee aika jolloin he katuvat lastensa hankintaa. Olen ollut yli viisi vuotta äiti ja voi, miten kaukaisilta edes ajatuksena tuollaiset asiat tuntuvat. Käsi sydämellä voin vastata ettei elämässäni ole ollut ainoatakaan sekuntia, että olisin katunut lasteni hankkimista. Ei ainoatakaan sekuntia, että olisin halunnut asioiden olevan toisin. Ei ainoatakaan sekuntia, että olisin valinnut toisella tavalla, jos olisin voinut mennä ajassa taaksepäin. Ei, ei ainoatakaan sekuntia.Sen sijaan on lukemattomia hetkiä, kun sydämeni on ollut niin täynnä rakkautta etten ole voinut pidätellä kyyneliä. Olen käynyt pussaamassa nukkuvia tyttäriäni vain, koska he ovat niin ihania. Olen ikävöinyt heitä ollessani muutaman tunnin poissa. Olen käynyt tarkistamassa nukkuvia lapsia, että heillä on varmasti kaikki hyvin. Olen puhaltanut pintanaarmuja ja toivonut, että tämän pahemmin ei milloinkaan kävisi. Olen nähnyt heidän opettelevan kävelemään ja yrittänyt suojella kaatumiselta. Olen lohduttanut, halannut, pussannut, kutitellut ja vain rutistanut heitä sylissäni. Olen yrittänyt kävellä eteenpäin pienten käsien takertuessa puntteihini ja haluavan tulla syliini. Enkä voi sanoin kuvailla siitä kiitollisuutta, että meillä on kaksi aivan mahtavaa tyttöä. Meidän blondie ja brownie. kaduttaako lasten hankkiminenSuunnattoman suuri rakkaus lapsia kohtaan ei silti tarkoita etteikö välillä olisi myös vaikeita hetkiä. Nehän kuuluvat elämään, mutta ne eivät todellakaan tarkoita että haluaisin muuttaa mitään. On ollut hetkiä, kun olisin halunnut nukkua yön ilman heräämistä. On ollut hetkiä, kun olen istunut olohuoneessa yksinäni tyttöjen leikkiessä keskenään omassa huoneessaan ja nauttinut hetken rauhasta. On ollut hetkiä, että olen mielelläni lähtenyt käymään kaupassa yksin. On ollut hetkiä, kun olen ikävöinyt kahdenkeskistä aikaa Domin kanssa. Mutta ei koskaan, ei koskaan, ei ole ollut hetkeä, että olisin toivonut asioiden olevan toisin. Voi kuinka rakastankaan näitä kahta naperoa. En ikipäivänä muuttaisi mitään!kaduttaako lasten hankkiminen

Ps. Yllättävien kiireiden takia tänään ei valitettavasti julkaista uutta fitnessruokaa. Yritämme kuitenkin saada postattua uuden reseptin vielä tämän viikon aikana! Suuret pahoittelut teille, jotka olette ottaneet tavaksi napata tiistain ruoka-reseptin blogistamme. On aina ihanaa kuulla, kun kerrotte kokeilleenne Domin reseptejä!

Äitinä oleminen on aika superia. Joka päivä huomaat oppivasi uusia taitoja, joita et edes tiennyt tarvitsevasi. Äitien tulisi taitaa kaikki taidot kasvattajan roolista salaapoliisiin, muista erikoisista äititaidoista puhumattakaan. No mitkä sitten ovat niitä hyvin tärkeitä äititaitoja?Yksi taito on ninjailu. Ninjailussa sinun pitää hiipiä ninjan tavoin lasten huoneeseen hakemaan esikoisen tavaraa, kun kuopus nukkuu siellä. Ninjailua harrastetaan myös lapsen nukahdettua viereesi, kun yrität livahtaa vierestä pois. Ninjailun salaisuus on villasukat, jotka tulisi pitää aina lähettyvillä. Villasukat jalassa askeleesi ovat hiljaisemmat kuin ninjalla.

Toinen äiti-taito on salaa syöminen. Jokainen äiti haluaa varmasti lastensa syövän terveellisesti, koska se on heille hyväksi. Jokainen äiti myös tietää esimerkin olevan paras opetuskeino. Joten voisin väittää, että lähes jokainen äiti on opetellut syömään salaa. Kauppareissulla karkkihyllyltä napataan vaivihkaa pari suklaapatukkaa mukaan, jotka nautitaan autossa lasten huomaamatta. Pieniltä lapsilta salaa syöminen käy näppärästi, mutta 5-vuotiaalla tuntuu olevan jokin kuudes aisti ja hän aavistaa hyvinkin helposti, mikä on homman nimi. Hyväksi havaittu keino on napata yksi pala suklaata käteen, haukoitella makeasti, jonka aikana luonnollisesti hyviin tapohin kuuluen haukoitellun ajaksi laitat kätesi suusi eteen. Tsidim, suklaa tipahti näppärästi suuhusi ilman kenenkään huomaamatta. Nyt onkin hyvä aika katsella ulospäin maisemia, ettei kukaan huomaa leukaluidesi käyvän.Kolmas äititaito on multitasking. Äidit osaavat kokata, siivota, lukea, imettää, leikkiä, käydä kehittävää keskustelua, kirjoittaa viestiä ja tehdä töitä samaan aikaan. Tai ainakin heidän kuuluisi handlata tämä kaikki. Jos et osaa tätä äiti-taitoa, niin ei et ole ainoa, minä en nimittäin todellakaan ole viimeisen viiden vuoden aikana tätä taitoa oppinut. Se ei syntynyt itsestään minulle synnytyssalissa eikä se ole tullut harjoituksenkaan tuloksena. Multitasking-yritykseni yleensä loppuu katastrofiin, jolloin ruoka on poltettu pohjaan, Estellan puhtaat housut löytyvät astiakaapista ja Amelien t-paidat ovat menneet Domin vaatekaappiin.Neljäs äititaito on sävelkorva. Äidit erottavat oman lapsensa itkun missä tahansa, koska tahansa ja saattavat kuulla jopa harhaitkua. Luulin ensin olevani asian kanssa yksin, mutta sitten minulle selvisikin, että olikin hyvin yleistä äitien keskuudessa kuulla esimerkiksi suihkussa ollessaan lapsen itkua vaikkei hän olisikaan itkenyt.

Viides äiti-taito on salapoliisin taidot. Kuulemani mukaan ei kukaan ole parempi salapoliisi kuin teini-ikäisen äiti tai iskä. Sitä aikaa odotellessa, nyt onneksi voin mennä rauhallisin mielin nukkumaan, koska kummatkin tytöt ovat olleet nukkumassa huoneissaan seitsemästä lähtien.Kuvissa näkyvä mekko on ehdottomasti lempparimekkoni. Rakastan vaatteita, jotka voin laittaa päälleni meninpä sitten ravintolaan taikka rannalle. Mekko on saatu House of Brandonilta, klik. Mikäli haluat ihania kesävaatteita hyvään hintaan, niin suosittelen heidän verkkosivuillaan käymistä ja valikoimaan tutustumista. (Enkä saa proviikka visiiteistänne House of Brandonilla, joten nou hätä en rikastu klikkauksellanne). 🙂

“Minä ole opettanut, että takaisin saa lyödä.” “Pojat on poikia.”

Puistossa pääsin todistamaan todella surullista tilannetta. Pieni tyttö, ehkä noin 5-vuotias, ohitti noin 6-vuotiaan pienen pojan liukumäen jonossa. Tämä tilanne tuskin on yhdellekään vanhemmalle täysin ennennäkemätön. Pienethän vasta opettelevat sääntöjä. Vanhempina meidän tehtävämme tietenkin on opastaa pikkuihmisiä toimimaan oikein ja puuttua huonoon käytökseen tai heistä saattaa kasvaa niitä Lidlin kauppajonossa vanhempia ihmisiä etuileva sukupolvi. Jos siis osa aikuisistakaan ei ole vielä monen kymmenen vuoden aikana sisäistänyt käytöstapoja, niin ei ehkä ole ihme etteivät 5-vuotiaat aina muista seisoa nätisti jonossa. Ei hätää, lapsethan opettelevat, meidän aikuisten pitäisi jonottaminen jo osata.

Etuilu liukumäen jonossa ei siis saanut minua kirjoittamaan kokonaista postausta aikuisten huolestuttavista kasvatusmetodeista. Sen sijaan tämän vääryyttä kokeneen pojan äidin käytös oli suorastaan pöyristyttävää. Tytön etuiltua poikaa, löi poika tyttöä. Noh, kuten edellä sanoin, lapsethan vasta opettelevat, eikä lyöminen automaattisesti tarkoita vanhempien kasvatuksessa olevan vikaa. Sen sijaan se, miten vanhemmat lyömiseen reagoivat kertovat hyvinkin paljon vanhemmista, heidän kunnioituksestaan muita ihmisiä kohtaan sekä heidän kasvatusmetodeistaan. Tämä äiti totesi tilanteen nähdessään, että pojathan ovat poikia. Että mitä? Pojat ovat poikia? Sukupuolesiko määrittelee sen onko väkivalta väärin vai ei?

Keskustelu pojan äidin sekä hänen ystävänsä välillä jatkui. “Tyttöhän etuili ensin, ei varmaan etuile toista kertaa.” Suorastaan erinomaisesti toimittu (blogissa ei aina sarkasmi pääse läpi, joten kerrottakoot, että tämä oli sarkasmia)! Sen sijaan, että kumpikin lapsi olisi voinut oppia etuilemisen sekä lyömisen olevan väärin, niin he oppivat, että kostaminen on ihan jees ja pahaan vastataan pahalla. Ei lapsi voi tietää lyömisen olevan väärin, jos aikuiset hyväksyvät toiminnan.lapsiKuvitellaan samantyylinen tilanne parin kymmenen vuoden päähän. Kyseinen poika on nakkikioskilla ja hän on lapsesta asti oppinut, että kokiessaan vääryyttä lyöminen on sallittua. Kioskille tulee nainen, joka etuilee häntä. Hän lyö naista, nainen kaatuu maahan ja loukkaa pahasti itsensä. Oikeuttiko etuileminen lyömisen? Miksi se sitten lapsena olisi sallittua? Mutta voihan tässä tilanteessa aina todeta, että pojathan ovat poikia. Halusimme tai emme, niin kyllä ne pienet pojat vaan miehiksi kasvavat ja heiltä väkivalta on tasan yhtä kiellettyä kuin naisiltakin. Ja vaikka kukaan ei satuttaisikaan itseään pahasti lyömisen seurauksena, niin jo ajatuksena toisen ihmisen satuttaminen on väärin.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun äitien keskuudessa lyöminen on sallittu. Olen muutamankin aikuisen, pienen lapsen vanhemman, kuullut sanovan LAPSILLEEN, että jos joku lyö, niin on sallittua lyödä takaisin. Sitähän kutsutaan itsepuolustukseksi.” Aikoinani itsepuolustuskurssilla ollessani meitä opastettiin kuinka toimia raiskaustilanteessa, uhkaavassa tilanteessa tai pahoinpitelytilanteessa. Koulutus alkoi sillä, että kouluttaja kertoi parhaimman itsepuolustuksen olevan juokseminen sekä avun huutaminen. Meitä kehoitettiin aina välttämään väkivaltaa. Koska lastenkasvatukseen on alkanut sisältymään itsepuolustuskurssi, joka kannustaa aikuiselle kertomisen ja välien selvittelyn sijaan turvautumaan nyrkkiin? Tällaisessa tilanteessa lapset ratkaisevat riidat väkivalloin, voimakkain voittaa ja mikä pahinta, heillä jää monta tärkeää oppituntia väliin. He eivät voi kasvaa ja kehittyä ihmisinä, jos me aikuiset emme heitä neuvo. Eiväthän he ymmärrä, että 4-vuotiaana saavat lyödä, mutta kymmenen vuotiaana se ei enää tunnu kovin kivalta. Iästä, sukupuolesta tai taustasta viis, lyöminen on väärin!

Vanhemmilla on erilainen tapa kasvattaa lapsia ja se on ihan okei. Se, mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle. Minulle on aivan sama kannatatko perhepetiä vai omaa sänkyä, lapsesi ei mene pilalle tai pilaa muidenkaan lapsuutta joi hän sitten korviketta tai äidinmaitoa. Silläkään ei hurjia seurauksia ole päädyitpä sitten kellonmukaiseen rytmiin tai vauvantahtiseen. Mutta lyöminen? Ei, pientä lasta ei vaan voi opettaa lyömään tai sallia lyömistä. Se on väärin. Pieni murusesi kasvaa, voimat kasvavat ja jos he oppivat selvittämään riidat lyömällä, tulevat he tekemään sitä mahdollisesti myös aikuisena. lapsi

LUE MYÖS

VOIKO RAVITSEMUKSELLA MAXIMOIDA RASKAAKSI TULEMISTA?

OLISINPA TIENNYT, ETTÄ JONAIN PÄIVÄNÄ NUKUN JÄLLEEN YÖNI HYVIN

MILTÄ TUNTUU, ETTÄ EN MILLOINKAAN SAA POIKALASTA

RASKAUS, PIENET LAPSET JA PARISUHDE

ONNELLISEN PARISUHTEEN AVAIMET

“OLIKO KOLMAS LAPSI VAHINKO?”

LAPSESTA FIKSU RAHANKÄYTTÄJÄ

KUTSUITKO TOISTA HUOMIONHAKUISEKSI? EIKÖHÄN ME KAIKKI OLLA.

SEURAA MEITÄ  ♥

FACEBOOK INSTAGRAM

Meillä ihmisillä on luontainen tapa aliarvioida itseämme. Miksi ihmeessä me emme usko itseemme? On tehty useita testejä, missä koehenkilöitä hämäämällä he ovat pystyneet parantamaan esim. heidän parhaita urheilusuorituksiaan huimasti. aliarvioidaOn hyvä ymmärtää realistisuus, että tuskin pääset pelaamaan Ronaldon kanssa samaan futisjoukkueeseen, jos et ole milloinkaan futista potkinut. Mutta kuinka paljon meiltä jää täysin realistisia tavoitteita saavuttamatta, koska luovutamme ennen aloittamista? Pelkäämmekö ihmisten kommentteja? Pelkäämmekö epäonnistuvamme ja jonkun nauravan meille?

Kuinka monta kertaa koet oikeudeksesi naljailla ystäväsi jatkuville painonpudotusyrityksille? Oletko miettinyt, että ehkä juuri sinun naljailusi saattoi olla viiminen niitti ja johtaa taas uudelleen epäonnistumiseen? Ehkä näit jonkun potkivat futista ja nauroit kavereidesi kanssa hänen surkeille taidoilleen, hän lopetti pelaamisen ja siinä saattoi mennä Suomen toivo voittaa futiksen maailmanmestaruus, koska ehkä juuri hän olisi treenaamisella päässyt huipulle. Jostain kumman syystä meillä ihmisillä on joku ihme tarve sörkkiä muiden ihmisten asioihin ja antaa negatiivista palautetta kannustavan sijaan. Miksi? Pelkäämmekö läheistemme onnistuvan? Olisiko se meiltä pois? aliarvioidaMitä jos aloittaisimme yhdessä kehumaan toisiamme ja kannustamaan toisiamme eteenpäin. Voi, kuinka paljon parempi paikka Suomikin olisi, jos oman navan sijaan katsoisimme myös toisiamme ja haluaisimme toisillemme hyvää. Pistetään hyvä kiertämään ja uskotaan itseemme, mutta myös toisiimme, jotta he voivat uskoa itseensä! Aletaan puhumaan toistemme selän takana hyvää ja kannustetaan toisiamme eteenpäin. Pienet teot tekevät suuria muutoksia. Omassa kaupungissasi sinä voit olla se muutoksen tekijä, joka lannistamisen sijaan kannustaa. Sinun kannustuksesi ansiosta, joku voi päästä tavoitteeseensa. Ollaan toistemme tukena, ei esteenä. Kannustetaan toisiamme. Ei aliarvioida toisiamme.aliarvioida

—- English —-

We have a natural way of underestimating ourselves. Why on earth can’t we believe in ourselves? There have been several tests where experts have, by bluffing people, gotten them to improve their sports performances a lot, for example.

It is good to be realistic in knowing that you can’t play in the same football team as Ronaldo if you’ve never kicked a football in your life. But how many realistic goals are left unreached just because we quit before starting? Are we afraid of people’s comments? Are we afraid of failure and somebody laughing at us?

How many times you’ve mocked your friend’s weight-loss attempts? Have you thought that maybe your mockery might have been the last straw for a new failure? Maybe you saw someone kicking a football, laughed at his poor skills with your friends and so made him stop playing. This could’ve been the future hope for a win the world cup, since he might have been the one to get to the top with hard work and training. For some reason we people have some weird need to poke into other people’s business and give negative feedback instead of encouraging.

What if we started to complement each other and encourage one another? Oh, how much better a place Finland would be if we would turn from our self-centeredness to each other and only want the best for other people. Let’s pay it forward and believe, not only in ourselves, but also in others, so they can also believe in themselves! Let’s start speaking good about one another behind our backs and cheer each other on. Small actions can make huge differences. In your hometown you can be the one making the change. The one who encourages instead of discourages. Because of your encouragement, someone might reach their goal. Let’s support each other, not weigh each other down.

Oletko miettinyt, mitä tehdä perheen kanssa ilman suurta rahanmenoa ensi kesänä? Miten ois olympialaiset? Istuskeltiin Domin kanssa aamupalalla, kun aurinko paisto ihanasti ikkunasta sisään. Mietittiin tulevaa kesää, perhettä, ystäviä, leirejä, treenaamista ja miten me aiotaan tehdä tästä kesästä ihan huippu. Huippuun kesään luonnollisesti kuuluu olympialaiset, eikä mitkä tahansa olympialaiset, vaan koko perheen olympialaiset.Mitä tehdä perheen kanssa ilman suurta rahanmenoa?Niimpä me lähetettiin meidän perhe Whatsapp-ryhmään “Impilän vintilöihin” viestiä, että kesällä 2017 otetaan miehestä mittaa ja kisataan meidän mökillä, Impilässä. Siinä missä minä mietin kisojen ruokapuolta, niin Dom alkoi heti pohtia kuinka kilpailut voidaan pisteyttää mahdollisimman oikein. Pieni voiton kiilto taisi olla jo silmissään. Ja kukapa nyt ei tahtoisi voittaa kisaa, jossa häviäjä joukkue valmistaa voittajille iltapalan. Lapset ovat poikkeus, he saavat voitostaan palkinnon! 🙂Mitä tehdä perheen kanssa ilman suurta rahanmenoa?Mä rakastan tehdä perheenä juttuja ja oon ihan fiiliksissä meen ens kesän kisoista. Amelie on aloittanut jo treenaamiseen ja uskoo vahvasti lasten voittoon. Enkä yhtään ihmettelisi vaikka Domkin salaa iltaisin treenaisi lusikka suussa kananmunan kuljetusta tulevaa varten. Meidän perheessä Amelie ja Dom tuntuu olevan melko kilpailuhenkistä porukkaa. Minä taidan edelleen käyttää valmistautumisenergiani ruokapuolen suunnitteluun, eihän Olympialaiset ole mitään ilman Classicin kermatoffee- jäätelöitä. Älä siis enää mieti, mitä tehdä perheen kanssa ilman suurta rahanmenoa, vaan järjestä koko perheen olympialaiset.

—- English —-

One morning Dom and I were having breakfast and the sun was shining brightly through the windows. We talked about the upcoming summer, family, friends, camps, working out and how we were going to make this summer an awesome one.

So, we decided to send a message to our family WhatsApp group and tell the others that we’re going to have Olympics in our Impilä cottage in the summer. May the best man win! I started to think about the catering of the sports event, while Dom started to think about how to correctly score each sport. I’m pretty sure I saw the hungry-to-win glimmer in his eyes. And hey, who wouldn’t want to win a competition where the losers prepare dinner for the winners? The kids are an exception, they’ll get prizes!

I love to do things with family, and am stoked about the next summer’s Olympics. Amelie has already started prepping and firmly believes the kids are going to win. And I wouldn’t be surprised if Dom secretly practiced every night to carry an egg on a spoon that’s in his mouth. In our family, Dom and Amelie are the more competitive ones. I think I’m still going to use my energy on planning the catering of the competition. After all, what are Olympics without Classic’s fudge ice cream?